Koettelemuksia - Miten olen purkanut pahaa oloani?

Nyt kun ollaan lähdetty alkuun kertomaan hieman menneistä ja hiukan raskaammista asioista blogissani, niin voisin oikeastaan - jatkaakin niillä! (hehe, ajatus oli siis kirjoittaa kevyempää settiä väliin, mutta mun mieleen tulee ajoittain sellaisia ”oloja/ajatuksia” ja sitten niistä täytyy vaan kirjoittaa, jos pääsee kirjoittamaan). Ja varoituksena – olen useimmiten melko pitkäsanainen. Mutta silloin kun tekstiä tulee, niin täytyy antaa tulla! Eiks nii? Ja ei huolta, kaikki tulevat tekstini eivät tule olemaan näin pitkiä! 😉

Viime vuosina minulla on ollut "omia" juttuja hyvin vähän, koska arki ja elämä on pyörinyt pienten lasten ympärillä sekä kaiken, mitä se on pitänytkään sisällään. Varsinkin vuodet, kun olin ensimmäisen lapseni kanssa yksin, arki oli hyvin pitkälti hänen kanssaan oloa, kotihommia ja onnettomuudesta koituneiden asioiden läpikäyntiä. Mikä nyt toki oli luonnollista siihen hetkeen. Mulla vaan ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta juuri saada omaa aikaa tai breikkiä elämästäni ja se malli, johon olin kasvanut, oli hyvin puuhakasta, tekevää sekä aikaansaavaa. Niinpä olen ollut sellainen itsekin, enkä juuri muusta ole tiennyt, mutta elämän myötä olen saanut alkaa oppia myös toisenlaisia tyylejä. Koen kuitenkin, että lapsuudestani saatu malli on ollut tosi hyvä keino selvitä tällaisesta kriisistä tai ainakin mulla se on toiminut hyvin. En pystynyt jäämään ns. "tuleen makaamaan", vaan rakas lapseni piti minua kiinni elämässä ja touhuissa, mitä luontaisesti hyvin paljon teinkin hänen kanssaan.

Kun piti vauhtia yllä, touhusi minkä ehti, oli sosiaalinen ja rakasti ihmisten kanssa oloa, ei kerennyt liikaa jäämään miettimään sitä kaikkea kipua, mitä elämässä oli. Mutta kyllä mä samaan aikaan myös käsittelin ja prosessoin paljon asioita. Yleensä iltaisin, kun sain lapseni nukkumaan ja pystyin pysähtymään, niin itkin paljon. Varsinkin ensimmäisinä vuosina onnettomuuden jälkeen. Puhuin ja soittelin useimmiten äitini tai isoveljeni kanssa. Ne itkut olivat todella puhdistavia ja hoitavia. En edes tiedä minkälaisen altaan niistä kyynelistä olisi voinut tehdä. Mutta niitä itkuja en häpeile yhtään. Ne on vienyt mua eteenpäin ja oon voinut olla tällä matkalla etsiessäni sitä hukannutta minuutta.

Ulospäin olen saattanut näyttää hyvinkin iloiselta ja positiiviselta, koska oikeasti niissä hetkissä olen sitä ollutkin. Nautin yli kaiken ihmisten seurasta ja voimaannun sosiaalisuudesta. En nyt toki aivan kaikenlaisesta, mutta pääsääntöisesti kyllä. Siksipä ihmisten kanssa ollessani en esittänyt iloisempaa, kuin mitä olin, vaan olin iloinen niissä hetkissä. Olen aina ollut hyvin aito ihminen ja toisenlaisen esittäminen olisikin ollut minulle hyvin vaikeaa. Siksipä edeltävinä vuosina, kun oma itseni on ollut enemmän hukassa, on ajoittain ollut hyvin ristiriitaisia tuntemuksia ja jännityksiä, miten minun oikeen kuuluisi olla.

Ihmisellä täytyy yleensä olla jokin purkukeino, mikä helpottaa tosi pahaa oloa ja kipua, mikä sisällä on. En usko, että mistään kriisistä voi selvitä, ellei asioita prosessoi tai käsittele. On monenlaisia riippuvuuksia, jotka voivat sitoa elämää paljonkin, jotka ovat väylänä päästä siitä tosi paskasta olosta edes hetkellisesti pois. Tällaisia voi olla esimerkiksi alkoholin juominen tai muut päihteet, seksisuhteet tai muut läheisyysriippuvuudet, syöminen ja siihen liittyvät syömishäiriöt, itsensä kontrollointi, työhön täysin uppoutuminen tai johonkin muuhun itselle tärkeään, rukoileminen ja urheileminen. On pahoja riippuvuuksia ja ei niin pahoja, mutta jos ne kahlitsevat elämää liikaa tai satuttavat muita ihmisiä, eivät ne ole hyväksi.

On hyvä löytää oma väylä, millä voi purkaa asioita. Itselleni parhaita ja tärkeimpiä väyliä ovat olleet puhuminen sekä asioiden purkaminen, myös esimerkiksi psykoterapiassa. Jonka koen kyllä jääneen hieman kesken ja loppuen lopuksi aika huonoon kohtaan, juuri kun oli tapahtunut taas valtavasti muutoksia elämässäni. Vaikka ne olivatkin hyviä ja eteenpäin vieviä muutoksia, oli siinä taas niin paljon kaikkea. Olin muun muassa hetkeä aikaisemmin mennyt uudestaan naimisiin, aloittanut yhteiselämän mieheni sekä lapseni kanssa, mennyt kolmivuorotöihin sairaalaan neljän vuoden tauon jälkeen ja lisäksi tulin raskaaksi sekä kärsin sen myötä jäätävästä väsymyksestä ja pahoinvoinnista, hehe! 

Tälleen jälkikäteen ajateltuna oli siinä kyllä aika monia isoja asioita, eikä sitten ollutkaan enää väylää purkaa niitä. Ja toki taustalla oli paljon muuta käsittelemätöntä vielä. Tottakai olin myös samalla onneni kukkuloilla kaikesta siitä ihanasta, mitä elämässäni oli tapahtunut, mutta eihän siinä meinannut kyydissä pysyä! Tässä auttoi taas se itselle tyypillinen vauhdikas meneminen, niin sitä vaan meni ja teki, joten elämä pysyi suht kuosissa.

Urheileminen on ollut minulle tosi iso väylä purkaa pahaa oloa, mutta myös hyvää oloa! Nautin suunnattomasti, kun pääsen vetämään täysillä, esim. juoksemaan, hiihtämään, jumppaamaan, pyöräilemään, rullaluistelemaan ja mitä kaikkia näitä lajeja onkaan! Siellä lenkin lomassa varsinkin ulkona liikkuessa on mieli saanut purkautua hyvin hyvin monta kertaa. Pahassa olossa useimmiten ensin kivun tai raivon tunteissa aloitellen, vaihtuen itkuun ja ääneen puhumiseen itselleni ja Jumalalle. Sitten pikkuhiljaa paha olo onkin juoksuaskeleiden lomassa saattanut alkaa hälvetä ja loppulenkistä on hymy palannut kasvoihini, suorastaan riemuhuutojakin on saattanut kuulua! 😁 Muistan monen juoksulenkin päättyneen kesällä aiemman kotini lähellä olevaan lähilampeen, vaatteet päällä uimaan siis! Ahh, sitä nautintoa! Nämä ovat olleet niitä käsittelylenkkejä, koska toki ihan perus hyvänmielen lenkkejäkin on riittänyt seassa paljon 😊

Urheilemassa käymiset olivat kyllä onnettomuuden lähivuosina hyvin pitkälti lapseni kanssa, koska harvoin sain häntä minnekään hoitoon. Niinpä täytyi käyttää mielikuvitusta hyväkseen, joten tuttuja juttuja olivat muun muassa juoksulenkit rattaita työntäen, Puijon portaissa sinkoileminen lapseni ollessa kantorepussa tai nukkumassa päiväunia portaiden alla vaunuissa, kotona kahdeksankerroksisen taloni portaiden juoksemista, kahvakuulajumppailuja, kesällä pyörälenkit lapsen istuessa tarakalla istuimessa ja suu vaahdossa hänelle samalla puhuen, jotta hän olisi viihtynyt mahdollisimman pitkään tyytyväisenä. 

Onneksi minulla oli myös muutama ystävä, joiden hoidossa lapseni pystyi hetken olemaan ja välillä pääsin aivan itsekseen menemään. Ja toki sitten, jos olin sukulaisten luona käymässä muissa kaupungeissa. Se oli ihanaa. Täytyy toki erityismainita yksi useita lapsia omistava ystäväni, jonka luona lapseni sai olla noin 1.5 vuoden iästä alkaen noin kerran viikossa lähes kokonaisen päivän.  Se oli siinä elämäntilanteessa todellinen pelastukseni! 💖 Hän kyllä tietää itse toivottavasti kenestä puhun 😘

Omakuvani on ollut aina aika kriittinen, mikä on myös potkinut minua urheilemaan enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Olen siis urheilut välillä vähän liikaa ja määrät ovat ajoittain olleet aikamoisia. Mutta sinänsä koen sen olleen ihan hyvä väylä ja "riippuvuus", jos kuitenkin joku sellainen ”täytyy” ihmisellä olla. On se kuitenkin myös kahlinnut minua ja samoin myös syömiseen liittyvät asiat. Mulla on ollut myös syömishäiriötä, mutta koen asiassa selkeästi haastavimpana ja raskaimpana olleen henkisen kuorman, mitä se on saanut aikaan. Mua on hyvinkin vahvasti kahlinnut ajatukset, että mun täytyy olla laiha, että kelpaan. Sain myös nuorempana siitä paljon kommentteja ja "kehuja" (otin ne siis kehuna), että olin niin laiha. Niinpä mulle muodostui käsitys, että näin täytyy olla. Mulla on siis ollut pelkoja, että jos lihon, en ole enää hyväksyttävä/riittävä.

Siinäpä sitä sitten on ollut kierre valmis: Syö tietyllä lailla, urheile hulluna, niin pysyt oikeanlaisessa kunnossa ja kelpaat. Aivan kauheeta kyllä oikeesti! Onneksi olen nykyisin saanut vapautua näistä kahleista hyvinkin paljon ja urheilusta sekä syömisestä on lähtenyt ne pakkohommat viimein hyvin pitkälti pois. Ja nautin niistä molemmista suunnattomasti, syömisestä ja liikkumisesta! 😃 Tottakai matkalla sitä ollaan näissäkin asioissa, ei ne tosta noin vaan muutu. Ehkä itseäni kohtaan tullut armollisuus myös näissä asioissa on hurjana helpottanut!

Haluan korostaa, että olen nimenomaan ollut todella kriittinen itseäni kohtaan, en muita ihmisiä. Mulla on ollut ihan ihme säännöt ja oletukset itselleni. Näen muut ihmiset todella kauniina, enkä arvioi muita tai nää muissa virheitä. Ei muiden tarvitse urheilla tai tehdä asioita tietyllä lailla, mutta mun itseni on tarvinnut. Höpsöjä hommia nämä tälläiset! 😊 Mutta mikä siisteintä, mä oon niin monella tapaa saanut kokea vapautta itseni kanssa sanotaan viime syksystä eteenpäin! Ai että elämä voi alkaa pikkuhiljaa menemään hyvään suuntaan, levollisempaan suuntaan, missä ei kahlitse turhat asiat! 

Minun aiempi aviomieheni ei oppinut tuntemaan minussa sellaista puolta, että olisin makoillut sohvalla tai ollut vaan tekemättä mitään! Olin aivan älytön durasel-pupu. Koko päivän tein ja suoritin kaikkia hommia, enkä illallakaan malttanut sohvalla sarjaa katsoa mieheni kainalossa ilman, että olisin pomppassut hoitamaan jotain mieleen tullutta asiaa. Aika hullua kyllä! Nyt onkin ollut hauskaa muistella niitä aikoja ensimmäisen aviomieheni vanhempien kanssa, anoppini sekä appiukkoni siis. He sitten kertovat hauskoja tarinoita nykyiselle miehelleni. Oi miten arvokkaita keskusteluja 💛

Nykyisin mä niin kaipaan sitä, että saisin välillä vaan olla! Toki se, että oon 6.5 vuotta ollut äiti ja viimeisen vajaan 2 vuotta kahden lapsen äiti, niin ei ole päässyt turhia lepäilemään. Mutta nyt se on toivelistalla jo ja osaan kyllä lasten päiväunien tai yöunien aikaan levähtää, jos vaan suinkin pystyy! Elämä maistuu niin paljon paremmalta, kun on alkanut löytämään vähän sitä omaa itseään uudestaan, joka on kyllä hyvin muuttunut sekä kasvanut siitä aiemmasta Pikkutyttö-Kaisasta. 

Nyt ollaan matkalla tässä elämässä ja eteenpäin ollaan matkalla! Paljon muutoksia on taas tiedossa, mutta uskotaan, että hyvin kaikesta selvitään😊 Kipeät elämänkokemukset kyllä satuttavat, mutta kasvattavat hurjana, jos niitä jaksaa vaan käsitellä sekä uskaltaa mennä eteenpäin. Mutta kaikella on aikansa. Oon nähnyt sen niin monta kertaa. Itse yrittämällä ei pysty nopeuttamaan tahtia. Asiat vaan tapahtuvat just oikealla aikataululla. 

Haluan rohkaista jokaista pysähtymään ja miettimään, edes hetkeksi, onko sinulla sellaisia asioita elämässäsi, jotka kahlitsevat sinua tai mitä et ole käsitellyt? Ehkä et ole pystynyt käsittelemään tai sen aika ei ole vielä ollut? Mitkä ovat väyliä, miten purat pahaa oloa? Pahan olon keskellä, jos edes hetkeksi pääset sellaiseen paikkaan, mikä sinua helpottaa tai missä saat asioita järkeiltyä ja lokeroitua mielessäsi, niin ota se hetki. Itseäni ainakin ne hetket ovat vieneet eteenpäin. Vaikka paha olo tulisikin pian taas takaisin, on pieni hetki auttanut jäsentämään kokonaisuutta ja olen päässyt taas eteenpäin.  Uskon, että ne voisivat auttaa sinuakin.

Mietteliäin iltaterveisin: Kaisaella