Raskausmatkani osa 3 - Henkinen läpikäyminen

Meille mieheni kanssa kolmannen lapsen "hankkiminen" on ollut kysymysmerkkinä jo useamman vuoden ajan. Meidän kahdella ensimmäisellä tytöllä on ikäeroa 4v 9kk aivan syystä menettäessäni aviopuolisoni 9.5 vuotta sitten esikoiseni ollessa 6kk. Tapasimme nykyisen mieheni kanssa esikoistyttäreni ollessa 2v 9kk (6/2015) ja menimme naimisiin 5/2016. Ensimmäisen yhteisen lapsemme saimme 6/2017, eli aika pian naimisiin menomme jälkeen. Aika nopeaa settiä, mutta meille selkeää. 

Pienet 💜

Kun mä huomasin olevani raskaana, se aiheutti todella isot myllerrykset mun mielessä. Olin tämän vuoden alussa hyvin puhki ja isojen muutosten vuodet painoivat taustalla menneisyyden muiden käsittelyjen lisäksi. Keväällä aloittamani uusi työ toi kuitenkin monella tapaa tervetullutta uutta ja työssä mun on ollut helppoa olla innokas sekä energinen oma itseni, vaikka aloitus ei mikään kevyt ollutkaan. Silti työ on tuonut elämääni niin paljon hyvää.

Raskauden ensimmäiset ajatukset olivat varmaan: "Miten me jaksetaan? Kaikkiko täytyy aloittaa alusta? Miten meidän parisuhde kestää? Koska me päästään elämään myös meidän parisuhdetta, eikä vaan pikkulapsiarkea erilaisine muutoksineen, jossa väsymys sekä hermot ovat koko ajan tiukilla? Eihän meillä ole enää tyyliin mitään vauva tavaroitakaan. Ja lisäksi mä en oo enää yhtään siinä vauvamoodissa ja oon jo niin vanhakin (joo en ole vanha, mutta tämä oli tunne, koska olen jo 10 vuotta ollut äiti ja matka on tuntunut pitkältä). 

2017

Erilaisia tunteita riitti. Mutta tosi hyvä näin. Oon just tämmöinen ennakkoon käsittelijä. Tähän elämä on mut opettanut. Mä pohdin, mietin ja käsittelen asioita tosi paljon ennakkoon, niinpä kun asia koittaa, olen siihen valmis. ❤️ Mä en yhtään tykkää epäaitoudesta, enkä pysty tekemään asioita feikisti. Toki nyt jotain pientä, esim. kehun lapseni piirrutuksia ja tekemisiä joka ikinen päivä, vaikkei laatu olisikaan ykkösluokkaa. Mutta ehkä tajuutte pointin. 

Lapsi asiat ovat kyllä hyvin syviä ja henkilökohtaisia. Toiset eivät saa lapsia, vaikka kuinka haluaisivat, toisille niitä tulee yllinkyllin. Jokainen lapsi on lahja, mutta silti on ok kokea voimattomuuden tunteita ja tutkiskella omia voimavaroja. Vanhemmuus on hyvin suuri vastuu, joka kestää läpi elämän. Lisäksi, jos lapsia on jo useita, tietää jo hieman mitä voisi olla tulossa, vaikka jokainen lapsi omanlainen yksilönsä onkin. 

💗💗💗

Tällä hetkellä mulla on menossa raskausviikko 23 ja ajatukseni vauvan tulon suhteen ovat jo aika positiivisia. Oikeastaan potkut ja muljuamiset vatsassani tuntuvat aika ihanilta. Taidan oikeasti aidosti pikkuhiljaa rakastua tuohon veitikkaan, vaikken häntä ole vielä tavannutkaan. Toki on päiviä, että asia hieman ahdistaa ja pelottaa, mutta pääpaino on positiivinen. Ehkä enemmänkin mua kuormittaa kaikkien tavaroiden hankkiminen, kuin se itse vauva. Oon myös miettinyt, että voisiko tämä olla sellainen "eheyttävä" äitiysloma, kun aiemmat ovat olleet sen verran traumaattisia? Toisaalta mietin, mitenhän viihdyn sitten kotona? No, sen näkee sitten, turhaa näitä asioita on ennakkoon stressata.

Omalla tavalla aivan odotan synnytysmatkaa, se on kaikessa kivuissaan aivan uskomaton. On myös ihana nähdä, kuinka innoissaan tytöt ovat vauvan tulosta. Esikoisella ja "Jeppi"-vauvalla ikäeroa tulee reilut 10 vuotta ja toisen lapsen sekä vauvan väliin 5 v 7kk. Oon myös ymmärtänyt sen, ettei homma todellakaan ala alusta, vaan tämä 10 vuoden matka äitinä on jo käyty läpi kaikkine iloineen sekä haasteineen ja uusi vuosikymmen on alkanut, todennäköisesti tammikuussa kolmen lapsen äitinä. 💗💗💙 Kiitollisuus tästä!!! 🙏

Kohti uusia kuvioita! 😇👊

Millaisia ajatuksia raskaus on muissa tulevissa äideissä saanut aikaan?