Blogin aloitus - Pala minua ja menneisyyttäni

Mulla on ollut haaveena jo vuosia aloittaa oma blogi. Olen kirjoitellut pidempiä, avoimia ja syvällisempiäkin tekstejä Facebookiin, mutta koen nyt olevan aika aloittaa blogi. Minulla ei ole juurikaan kokemusta virallisesta bloggaamisesta ja tyyleistä, siksipä tästä tuleekin juuri oman näköisensä! Kerron nyt alkuun hieman menneisyydestäni.

Olen 30-vuotias. Minulla on aviomies sekä säpäkät reilu 6- ja 1.5-vuotiaat tyttäret. Asun rivitaloneliössä perheeni kanssa ja tällä hetkellä olen lasteni kanssa kotona hoitovapaalla. Vanhempi tyttäreni on esikoulussa. Ammatiltani olen sairaanhoitaja. Minulle tärkeimpiä asioita ovat perhe, ystävät, urheileminen ja luonto. Näin nopeasti katsottuna elämäni on vallan mallillaan. 

Aina näin ei ole ollut. Ja menneisyyteni vaikuttaa yhä jokaiseen päivääni. Nykyinen mieheni on toinen aviopuolisoni. Ollessani 24-vuotias, olimme puoli vuotta aiemmin saaneet oman tyttövauvamme, mieheni oli juuri valmistumassa kauppatieteiden maisteriksi ja oma yritys oli aluillaan. Olimme oikeasti aika onnellisia. 

Lähdimme perheenä lomalle Lappiin. Yöllä ajaessamme valtatiellä, käänsi vastaantuleva auto yhtäkkiä ajokaistallemme ja törmäsi automme keulaan 100 km/h vauhdilla. Siinä kohtaa elämässäni alkoivat täysin uudenlaiset ajat. En muista ajasta onnettomuuden jälkeen vähintään kuukauteen kuin pari yksittäistä asiaa. Enkä oikeastaan ensimmäisestä vuodestakaan. 

En muista myöskään hetkeä, kun minulle oli kerrottu aviomieheni kuolleen onnettomuudessa välittömästi. Minua oli irrotettu autosta kylmässä pakkasessa 2,5 tuntia ja lääkäri oli tullut helikopterilla paikalle. Autossa minut oli intuboitu hengityksen turvaamiseksi, minulle oli tullut useita murtumia sekä aivoverenkiertohäiriötä pään iskeytymisen vuoksi. 

Olin teho-osastolla hoidossa pari viikkoa ja minulle tehtiin kaksi leikkausta. Selviytymisestäni ei ollut alkuun varmuutta. Vauvallani oli todella varjelusta matkassa, sillä hän selviytyi täysin ilman mitään vaurioita. Kolarin jälkeen automme oli kuin rusina.

Ensimmäiset kaksi kuukautta tarvitsin paljon apua, koska en voinut itse kävellä tai edes kantaa lastani. Äitini oli apunani ja muutenkin perheeni sekä ystäväni auttoivat minua paljon. Minulla oli kuitenkin kova tarve päästä huolehtimaan itse itsestäni sekä vauvastani. Olen ollut siinä hetkessä kyllä aivan shokissa, koska tällä hetkellä tuntuu hurjalta, että pakkasin tavarani sekä 9 kk ikäisen vauvani vanhemmiltani lainaamaani autoon ja lähdin ajamaan yksin kotiini eri kaupunkiin 170 km päähän. 

Kotikaupungissani ei asunut yhtään sukulaista, joten kaikki tarvitsemani apu täytyi saada ystäviltä. Ja kyllä sitä sainkin, mistä olen hyvin kiitollinen. Minulle kristilliset arvot ovat olleet aina tärkeitä. Olen lapsesta saakka ollut luonteeltani sisukas, puhelias, iloinen ja touhukas tyttö, mitkä piirteet varmasti auttoivat minua läpi haastavimpien aikojen. Mutten silti usko, että olisin selvinnyt näin hyvin ilman konkreettista Jumalan johdatusta ja apua elämässäni.  

Ajat onnettomuuden jälkeen olivat todella kasvattavia ja rohkaistuin vielä aiempaa enemmän puhumaan elämästäni avoimesti. Jaan mielelläni asioita ääneen ja haluan olla myös kuuntelemassa muita ihmisiä. Monet tuntevatkin minut avoimena ja luotettavana ihmisenä. Silloin tajusin, kuinka kriisin keskellä puhuminen ja käsitteleminen on tärkeää, mutta on ollut myös aikoja, etten yksinkertaisesti ole jaksanut ja kyennyt niin tekemään. Uskon kuitenkin, että sosiaalisuus ja eri jutuissa mukana oleminen auttoivat minua pitämään elämästä kiinni. 

Minulla kesti pitkän aikaa ymmärtää sekä hyväksyä uusi roolini elämässä, kun yhtäkkiä vaimosta sekä perheenäidistä tulikin yksinhuoltajaleski. Silloin täytyi konkreettisesti elää päivä tai jopa tunti kerrallaan, koska ei yksinkertaisesti kyennyt ajattelemaan pidemmälle. Samaan aikaan täytyi yrittää itse parantua kolarin aiheuttamista vammoista, huolehtia yksin pienestä lapsesta, haudata oma aviomiehensä niin nuorena ja samalla pitää koko pakka kasassa. 

Nyt vajaan kuuden vuoden jälkeen olen vasta käsittänyt, kuinka voimia vieviä vuodet ovat olleet. Enkä vieläkään kykene ymmärtämään asian suuruutta, mitä minulle on käynyt. Jotenkin sitä vaan meni vahvana eteenpäin, eikä uskaltanutkaan sallia itselleen liiallista romahtamista, koska en tiedä miten olisin sitten pärjännyt. Ikävöin miestäni valtavasti, mutta samalla uuden puolison kaipuu kyti rinnassani. En osannut kuvitella loppuelämääni kahdestaan lapseni kanssa ja minulla olikin varmuus siitä, että uusi kumppani löytyy oikealla aikataululla.

Olin yksin lapseni kanssa vajaa 2,5 vuotta, ennen kuin tapasin nykyisen mieheni ja asiat ovat kyllä järjestyneet tilanteeseen nähden yllättävän hyvin. Eikä tämmöiseen pimutiimiin kuka vaan mies olisi voinut tulla ja itse pitkään mietinkin, osaanko enää edes uudestaan rakastua. Uskomme mieheni kanssa, että meidät oli juuri tarkoitettu tiimiksi ja perheeksi jatkamaan elämäämme yhdessä. Mieheni muutti Helsingistä 400 km päähän luoksemme ja olemme olleet nyt vajaa kolme vuotta naimisissa ja reilu 1.5 vuotta sitten syntyi yhteinen vauvamme. Tässä sitä ollaan opeteltu yhteiselämään pienten lasten kanssa yhdessä, mikä ei nyt toki helpoin kombo ole.

Onnettomuus sekä niiden jälkeiset ajat ovat vaikuttaneet jokapäiväisessä elämässämme. Minulle suurimmaksi traumaksi on jäänyt pelko hylätyksi tulemisesta ja kaiken alusta aloittamisesta taas uudestaan, mikä on kyllä vienyt henkisesti voimia. Onneksi järki on tiennyt totuuden, mutta tunnepuoli on meinannut voittaa turhankin usein pikkulapsiperhearkea pyörittäessä. 

Ehkä itselleni yllättävintä oli huomata omaa uuvahtamista, sitten kun sille oli tilaa. Se onkin ollut täysin luonnollista ja yhä menneet vuodet painavat ajoittain taustalla. Minun on täytynyt alkaa opettelemaan armollisuutta itseäni kohtaan sekä myöntämään, ettei aina tarvitse jaksaa. Onneksi meistä jokainen saa ollakin keskeneräinen ja silti todella arvokas juuri omalla paikallaan. 

Luotan täysin siihen, että kaikki tulee menemään hyvin ja kaikella kokemallani on ollut jokin tarkoitus. Edeltävänä syksynä sainkin kokea aidosti iloa, rauhaa ja energisyyttä itsessäni taas monen vuoden tauon jälkeen ja onneksi sama on jatkunut myös vuodenvaihteen jälkeen. Tulevaisuutta siis innolla odotellessa!