2. Oman uuden elämän aloittaminen

Jatkan nyt onnettomuuden jälkeisten vuosien läpikäyntiä. Minulla on hyvin vähän muistikuvia niiltä ajoilta. Olen katsellut kuvia, joita on otettu ja niistä ehkä parhaiten muistuu asioita mieleen. Eniten kuvia on tietenkin tyttärestäni, koska sitähän mä aina kuvailin 💓 Luonnollista on toki ilman traumojakin, ettei vauvavuodesta tai pikkulapsiarjesta juurikaan mitään muista. 

Kerroin aiemmassa blogitekstissäni "Onnettomuuden äärellä" muutamasta ensimmäisestä kuukaudesta. Jatkan nyt kesäkuusta 2013, jolloin olin asettunut 9kk tyttäreni kanssa Kuopioon, eikä äitini ollut enää luonamme apuna. Tein silloin itse päätöksen, että nyt mun täytyy selvitä yksin. Tällä hetkellä se tuntuu jopa hurjalta ajatellen sen hetken elämäntilannetta. Kesäni oli varmaankin paljolti lapseni ja kotijuttujen hoitamista, ystävieni kanssa oloa ja vielä käyntejä lääkäreissä, fysioterapiassa ja välillä psykiatrilla. 

Muistan sen, kuinka esim. siivoaminen oli haastavaa lapseni kanssa, koska hän pelkäsi kovia ääniä. Minulla ei ollut silloin parveketta, jonne laittaa häntä nukkumaan siivotessani. Niinpä kun imuroin, hän huusi. En edes muista tai tiedä miten sain siivottua. Ainakin ostin jossain vaiheessa uuden ultra silence imurin, mikä on yhä käytössämme ja muistuttaa minua niistä ajoista. Hyvä imuri on ollut!😄
   

Olin myös paljon kyläilemässä sukulaisteni tai ystävieni luona. Muistan, että menin juhannukseksi juhannustapahtumaan Keuruulle, minne ystäviäni meni myös. Ajoimme sinne ystäväperheeni kanssa ja muistan kuinka minun sekä ystäväni lapsi rääkyi melkein koko matkan autossa. Minä istuin kahden turvaistuimen välissä takapenkillä ja yritin saada lapsia viihtymään. Lisäksi Ella oksensi autoon juuri perille päästyämme. Ikimuistoinen matka. 

Nukuin juhannustapahtuman aikana asuntovaunussa anoppini ja appiukkoni perheen kanssa sekä toki Ellan. Kohtasin tapahtumassa useita ystäviäni, jotka olivat tulleet sinne toisilta paikkakunnilta. Muistan elävästi yhden tapaamisen, kun näin ystävääni monen vuoden tauon jälkeen ja halasimme. Musta tuntui, että muserrun. Mun sydän hakkasi aivan hulluna. Hän toki tiesi tapahtuneista asioista, niin kuin kaikki tuntemani ihmiset. 

Muistan myös yhden iltahetken, kun työnsin tytärtäni rattaissa tapahtuma-alueella ja katselin ympärilleni miettien: Kenen elämää mä oikeen elän? Todellisuudesta en kyllä vielä käsittänyt mitään. Ja sekin kertoi shokkitilassa olemisesta, että olin menossa vuoden päästä juhannuksena samaan tapahtumaan uudestaan, mutta peruin menemisen viime hetkellä. En kyennyt menemään sinne, koska mua sattui liikaa ja lisäksi olin aivan tolkuttoman väsynyt. 

Henkisesti tiukka elämäntilanne ja erilaiset käsittelyt vievät kyllä valtavasti energiaa muun elämän ohessa. Muistan, kun välillä menin vanhempieni luokse Savonlinnaan, iski minulle aivan tolkuton väsymys. Saatoin nukkua vähintään 12 tuntia yössä ja lisäksi päiväunia useita tunteja. Selkeästi kun sain siellä helpotusta omista huolehdittavista asioistani ja erityisesti lapsestani, laukesi todellinen elämän väsymys. 

Varmasti monien asioiden tekeminen auttoi sinä kesänä. Ja tuki mitä ympäriltäni sain. Mutta muistan myös sen, kuinka yksinäiselle tunsin oloni. Kesä on tietenkin aikaa, jolloin perheet ja muutkin ihmiset lomailevat yhdessä. Olimme mieheni kanssa ilmoittautuneet kolmen muun aviopariperheen kanssa avioliittoleirille, joka oli heinäkuussa. Tietenkään en sinne heidän kanssaan voinut mennä, koska oma mieheni oli kuollut. Sen kivun muistan vieläkin.

Isoveljeni 💗

Rakas ystäväni 💗 - Juhannusreissun jatkoa

Mummikkalassa

😍

Illanistujaisia ystävien kanssa

Veneretki mökille

Kesä meni ja syksymmällä pääsin muuttamaan samalla kerrostalopihalla pienempään vuokra-asuntoon kaksioon, jossa oli parveke! Ette usko, miten iloinen ja kiitollinen olin siitä asunnosta!

Ellan 1-vuotis synttärit olivat syyskuussa. Muistan, miten tärkeä hetki se minulle oli. Ensimmäisen lapseni ensimmäiset synttärit. Kutsuin juhlille parhaat ystäväni, eli kuusi avioparia lapsineen. Höyrysin kyllä tarjottavien kanssa mahdottomasti, niin kuin tuonne Ellan 6-vuotis synttäreille saakka, mutta onneksi nyt olen rentoutunut siltä osin! Ainakin alkanut rentoutumaan 😉 Synttärit olivat kivat, mutten kiellä, ettenkö sisälläni itkenyt mieheni, lapsen isän puuttumista juhlilta. Merkkipäivät ylipäätään ovat tehneet tiukkaa monen vuoden ajan. Vasta nyt kun tapahtumasta on kuusi vuotta aikaa, on alkanut hieman helpottamaan. 

Ella 1v

Pimutiimi💕

Pyhäinpäivä on merkkipäivänä ollut myös vaikeampi. Mieheni on haudattu Lahteen, siispä olen joka vuosi vienyt kynttilän Kuopion hautausmaalle. Siellä on muualle haudattujen muistopaikka ja mielettämästi kynttilöitä. Silloin, kun mua on sattunut ja itkettänyt, on mielestäni ollut hirmu hyvä käsittelyn kannalta itkeä, surra ja purkaa asiaa. Se sattuu siinä hetkessä älyttömästi, mutta hyvänolon tunne on mieletön, kun niistä tilanteista tokenee! Sellainen voittafiilis, tästä noustaan. Samalla olen aina tiennyt, miten jokainen kyynel ja käsittelyn vaihe vie eteenpäin. 

  

Olen käynyt Lahdessa anoppini ja appiukkoni perheen (edesmenneen mieheni vanhemmat), eli Ellan isovanhempien luona useita kertoja. He ovat minulle todella rakkaita. Lahteen liittyy useita muistoja aiemmilta ajoilta, koska siellä me tutustuimme mieheni kanssa toisiimme ja menimme naimisiin. Alkuun heillä kylässä oleminen tuntui hieman oudolle, koska olin tullut heidän perheeseen mieheni kautta, jota ei enää ollut. Onneksi ajastaan ne muistot ovat alkaneet helpottamaan ja olen kokenut olevani Ellan kanssa tärkeä osa heidän perhettään. Uskon, että suruprosessin ja eteenpäin menemisen kannalta on ollut todella tärkeää kohdata paikkoja, muistoja ja tilanteita, mitä mennyt elämä on pitänyt sisällään. Olen tiennyt ennakkoon niiden sattuvan paljon, mutta "tulta päin"-teema onkin ollut osana suunnitelmaa.   

Lahdessa juoksulenkkini ovat olleet käsittelyn kannalta olennaisia. Aiemmin olen useasti juossut Launeen kirkon ohi ja muistellut meidän vihkimistämme siellä. Muistan yhden kerran, kun lähdin juoksemaan kaatosateessa ja menin käymään hautausmaalla rojahtaen mieheni hautapaikan päälle itkien niin älyttömästi. Kipu oli myös fyysisesti hyvin voimakas. Sen hetken jälkeen takaisin juostessani olo oli huomattavasti kevyempi. Välillä elämässä tapahtuu asioita, joita ei todentotta voi vaan ymmärtää. Olen itse oppinut vuosien varrella, kuinka asenne ratkaisee paljon. On aika surra ja itkeä, mitä teen vieläkin välillä, mutta on aika myös mennä eteenpäin, kun on siihen valmis. Niin kuin olen aiemminkin kirjoittanut - kaikella on aikansa. Eikä eteenpäin meneminen tarkoita menneiden unohtamista. Minulla ainakin nämä kokemukset kulkevat osana minua läpi elämän. 

Hautapaikalta tyttäreni kanssa 

Ensimmäisenä isänpäivänä vuonna 2013 juhlimme Ellan kanssa isänpäivän sijaan papan juhlapäivää. 

Toki papan lempparisuklaarasiat lahjana 😊

Vaikka näytän kuvissa useimmiten hymyilevältä ja iloiselta, oli ilo tuolloin hyvin kaukana. Minulle on jäänyt elävästi mieleen rakkaan perheen tyttären 18-vuotis synttärit, koska niissä juhlissa nauroin aidosti ensimmäistä kertaa. Silloin onnettomuudesta oli 9 kuukautta aikaa. Nautin niin paljon, kun sain olla ihmisten kanssa, osana jotain. Silloin tunsin kuuluvani johonkin. 

Koti, missä juhlaherkut ovat aina uskomattomat 💛

Ensimmäinen joulu taisi mennä aika sumussa. Muistan kyllä, että vietimme joulua Savonlinnassa vanhempieni sekä veljen perheen kanssa. Samalla tavalla, kuin vuotta aiemmin, jolloin Ella oli 3kk ikäinen ja hänen serkkunsa 1v 3kk. Silloin mieheni oli vielä täällä. Onneksi vuoden 2012 joulusta on ihania kuvia ja videoita muistona. Mieheni oli itse ostanut tyttövauvalleen pienen pehmopupun ensimmäiseksi joululahjaksi. Sitä pupua en anna Ellan viedä koskaan pois kotoa, koska se ei saa ikinä kadota.

💖

    


Kun alan miettimään, mitkä asiat ovat minua eniten auttaneet arjessa ja elämässä, on ystävillä ja eri ihmissuhteilla ollut todella suuri merkitys. Vuodenvaihteen tienoolla oli minulla muutamia uusia ystävyyssuhteita, mitkä auttoivat minua paljon kaiken sen muun pahan olon keskellä. Mutta kyllä ihmiset osaavat myös hajottaa toinen toisiaan lisää. Varsinkin silloin, kun on itse henkisesti todella rikki. Siksipä laastareilla onkin kaksi puolta - ne voivat auttaa, mutta useimmiten vain hetkellisesti ja voivat jättää jälkeensä pahojakin uusia haavoja. 

Helmikuun alussa meillä on hyvin monta vuotta putkeen ollut seurakunnassamme Temppeli24-tapahtuma. Muistan, kuinka minua pyydettiin kertomaan elämästäni kyseisessä tapahtumassa. Kyllähän se jännitti puhua noin tuhannelle ihmiselle, mutta se oli kyllä tärkeä juttu. En muista enää puhettani tarkasti, mutta pääasiana siinä oli kiitollisuus. Kiitollisuus kaikesta siitä huolenpidosta, mitä olin saanut niiden 11 kuukauden aikana onnettomuuden jälkeen kokea. Ja mitenkä vauhdilla olin alkanut kuntoutumaan useista fyysisistä vammoista. Usko siitä, kuinka tämä elämä tulee viemään eteenpäin. Luotin täysin siihen, että Jumalalla on just mulle varattu polku kuljettavaksi. Nyt tuntuu uskomattomalta muistella sitä kaikkea kipua, kasvua ja myöskin iloa, mitä nämä vuodet ovat pitäneet sisällään.

Ensimmäinen vuosipäivä oli todella vaikea. Olin tsempannut ja prosessoinut sitä paljon ennakkoon, mutta itse päivän koittaessa ei tarvinnut liikoja jaksaa tsempata. Tilapäivitykseni facebookissa 17.3.2014: "Olen niin rikki, niin rikki. Nyt en lähde edes yrittämään laittaa jotain positiivista tänne. Ei pysty. Muistakaa rukouksin rakkaat 💗"

Edellisenä päivänä olin kirjoittanut facebookiin ehkä pisimmän tilapäivitykseni ikinä kuvatessani vuotta aiempana ollutta viimeistä päiväämme mieheni ja Ella vauvamme kanssa. Se oli selkeästi prosessointia ja muistan etäisesti sen hetken kirjoittaessani sitä. Mutta tästä se elämä taas jatkui, kokemuksia rikkaampana!
Facebook 18.3.2014: "Ei muuta kun suunta eteenpäin, tuulta purjeisiin! Kyllä myrskyn jälkeen tulee myös poutaa ja auringon paistetta. 😊"

Tästä eteenpäin jatkoa tulossa taas myöhemmin. Kiitos, kun luit! 

Iloa, tsemppiä ja sopivasti rohkeutta päivääsi! 😊👊💛 

Kevät 2014