Hylkäämiskokemukset ja menettämisen pelot

Niin kuin olen aiemmissa teksteissäni maininnut, hylkäämiskokemukset ja menettämisen pelko ovat suurimmat pelkoni, mitkä ovat jääneet onnettomuudesta traumaksi minulle. Se on vaikuttanut paljonkin menneinä vuosina. Ensinnäkin se, että mieheni kuoli ja yllättäen jäin yksin, oli minulle suuri hylkäämiskokemus, vaikkei mieheni sitä tahallaan tehnytkään.

Onnettomuushetkellä ystäväpiirissäni oli lähinnä muita nuoria aviopareja, joilla saattoi olla 1 - 2 lasta tai ei välttämättä lapsia ollenkaan, sillä olimme silloin vain 24-vuotiaita. Kun aviomieheni kuoli ja jäin yksinhuoltajaleskeksi yllättäen, oli se kyllä tosi iso juttu koko lähipiirillemme. Seurakunnassa, jossa mieheni kanssa kävimme, oli yli sata nuorta, joille mieheni oli esikuva. Hän vaikutti nuortentoiminnassa aika paljon ja oli sitä myöten esillä enemmän. Kun perhettäni kohtasi yhtäkkiä auto-onnettomuus ja kaikkien tietoisuuteen tuli tieto mieheni kuolemasta, en ihmettele yhtään, että se kuohautti valtavasti. Lisäksi kaikki kuulivat minun olevan teho-osastolla Oulussa, eikä selviytymisestäni ollut varmuutta. Puolivuotias vauvamme selvisi ihmeen kaupalla ilman vaurioita, muttei pystynyt enää saamaan lainkaan minulta rintamaitoa, koska olin tajuttomana ja niin vahvojen lääkkeiden alaisuudessa. Hänen täytyi opetella ensimmäistä kertaa tuttipullolle ja korvikemaidolle. Onneksi se oli alkanut pikkuhiljaa sujumaan hyvin.

    Automme onnettomuuden jälkeen 

  Minä teho-osastolla muutaman päivän jälkeen 

Kotilomalla sairaalasta muutaman viikon päästä.

Hiuksiani leikattiin isolta alueelta toiselta puolelta päätäni, 

mutta sain kaljukohdan peitettyä huivien avulla.

Kuvassa minä ja äitini, joka oli hoitamassa minua sekä Ellaa 💗

Muistan, kun ensimmäistä kertaa monen kuukauden jälkeen menin käymään lapseni kanssa neuvolassa, kertoi tuttu neuvolahoitaja minulle, kuinka meidän onnettomuutemme oli puhututtanut koko neuvolaa paljon ja monet olivat heiltä asiasta kyselleet.

Koska tapahtuma kuohautti koko asuinkaupunkiamme, en yhtään ihmettele, että se oli iso asia myös lähipiirilleni. En suoraan sanottuna muista ensimmäisestä vuodesta onnettomuuden jälkeen kuin yksittäisiä asioita. Aika hurjaakin ajatella, että olen siitä vuodesta suurimman osan ollut yksin hoitamassa pientä lastani ja samalla koittanut itse palautua fyysisistä vammoista, psyykkisestä puolesta puhumattakaan.

Muistan, kun oli ensimmäinen vuosipäivä mieheni kuolemasta, romahdin aivan täysin. Olin jaksanut ihmeen hyvin ensimmäisen vuoden ja shokissa se varmasti aika pitkälti menikin, mutta muistan sen aamun elävästi. Tuntui, etteivät jalkani kanna ja halusin hautautua vaan omiin ajatuksiini. Lapseni oli toki pirteänä pystyssä aamulla aikaisin ja mietin, miten selviän tästä päivästä. ONNEKSI rakas ystäväni, jonka kanssa olimme aiemmin sopineet, että hän ottaisi lapseni muutamaksi tunniksi kyseisenä päivänä hoitoon, aisti tilanteen ja pyysi, saako ottaa tyttöni jo heti aamusta. Olin niin kiitollinen! En muista siitä päivästä paljoakaan, mutta muistan, että lähdin yksin kävelylle metsään ja itkin, purin sitä pahaa oloa, kysyin ääneen monennettako kertaa kysymyksen: ”Miksi?” No – tähän en vastausta ole vieläkään saanut, enkä varmaan täällä maan päällä tule saamaankaan.

  Mieheni haudalta Lahdesta

Olen oppinut tuntemaan itsestäni sen, että haluan käsitellä pahaa oloani yksin. Muuten viihdyn ihmisten seurassa ja tykkään jutella, mutta silloin kun on tosi paha olla ja nousee vahvasti kipeitä muistoja mieleen, haluan olla yksin. Se helpottaa, kun asiaa saa käydä päässään läpi, itkeä, huutaa, liikkua ulkona, olla vaan yksin siinä hetkessä.  Useasti olen myös puhunut Jumalalle ja rukoillut, se on oikeasti auttanut minua niin monen pahan olon keskellä. Kun on saanut purkaa asioita itsekseen, on ollut huomattavasti parempi olo taas lähteä jatkamaan päivää ja elämää ylipäätään.

Pidimme miehelleni hautajaisten lisäksi muistotilaisuuden kotikaupunkimme seurakunnassa ja siellä oli yli sata nuorta. Muistan itse kun menin paikalle, ystäväni olivat laittaneet paikat kauniiksi ja näin ulko-ovella ollessani mieheni kuvan tosi isona lavan luona. Se tunne oli aivan järkyttävä. Muistan kun mietin, miten selviän tästä. Muistotilaisuudessa oli kauniita puheita ja musiikkiesityksiä. Myös minä olin luvannut pitää muistopuheen miehelleni ja se oli ensimmäinen ”julkinen” puhe, minkä vapaaehtoisesti pidin. Olin aina lapsena ollut älytön jännittäjä esiintymisissä. Mutta tiesin, että tässä hetkessä minun täytyy pitää itse oma puheeni. Hyvin siitä selvisin, toki itkin samalla, mutta se nyt oli ymmärrettävää.

       Siunauskappelissa hautajaisissa

                                       

                             

    Muistotilaisuudesta Kuopiosta kotikaupungistamme

Muistan yhä appiukkoni, mieheni isän sanat hänen puheessaan: ”Älkää unohtako Kaisaa ja Ellaa. Helposti käy niin, että alkuun monet kyselevät mitä kuuluu ja ovat apuna, mutta kun aikaa kuluu, arki jatkaa menoaan, asiat unohtuvat. Mutta muistakaa pitää hänestä huolta.”

Kyllä musta pidettiin huolta. Vaikken siitä ensimmäisestä vuodesta paljoa muista, muistan että mua autettiin ja kuunneltiin paljon. Puhuin myös paljon. Ja onneksi puhuin. Tottakai silti koin itseni myös hirmu yksinäiseksi, kun sukuakaan ei ollut lainkaan lähellä. Halusin olla muiden perheiden kanssa, koska he olivat ystäviäni, mutta muistan, kuinka älyttömästi mua sattui, kuin näin muiden hoitavan perhearkea yhdessä. Vaikka tietenkin olin onnellinen heidän puolestaan. Itse kuitenkin, kun menin kotiin lapseni kanssa, ei siellä ollut kukaan odottamassa. Ja syy oli se, että joku 20 vuotias mies, jolla ei ollut ajokorttia, oli hieman alkoholia juoneena ajanut 100km/h autolla meidän päällemme!! Yllättävän vähän olen ollut vihainen ja katkera tästä asiasta. Koska uskon kuitenkin, ettei tämä ollut vaan huonoa tuuria ja sattumaa. Meidän täytyi olla just sillä sadasosa sekunnilla siinä kohdassa, että näin kävi. No näistä ajatuksista voin jakaa joskus muulloin enemmän.. 

Vaikka mulla yhä oli paljon ystäviä, kävi siinä ymmärrettävästikin niin, että aviopariperheet viettivät aikaa omilla perheillään ja mahdollisesti muiden pariskuntaperheiden kanssa. Kyllähän sen nyt tajuaa, että kun perhearjessa muutenkin aika on todella vähissä, niin eivät nainen ja lapsi ole välttämättä koko perheelle parasta seuraa. Näin tottakai naisystäviäni ja perheitäkin välillä, koska minulle he olivat tosi rakkaita ystäviä. Koin kuitenkin ulkopuolelle jäämistä, koska en enää voinut tilanteesta johtuen olla se ”pariskunta”, vaan yksin lapsen kanssa elävä. Nämä ovat aiheuttaneet minulle hylkäämiskokemuksia ja pelkoja, että menetän kaikki rakkaani. Vaikka en usko, että kukaan on tietoisesti halunnut minua hylätä, on se ollut kokemuksena sellainen.

Aloin itse tutustumaan uusiin ihmisiin, enemmän sinkkuihmisiin, jotka olivat viikonloppuisin ihmisten ilmoilla. Toki parivuotias tyttöni oli aina kaikessa mukana. Hän tottuikin aikamoiseen menemiseen paikasta paikkaan, mutta koin hänen kanssaan olemisen helpommaksi, kun olimme jossakin muualla kuin kotona. Tutustuinkin ihaniin ihmisiin ja sain hyviä ystäviä, enimmäkseen seurakunnan nuortenilloista, joissa kävimme. Mutta kyllä koin selkeästi fiiliksiä: ”Kenen elämää mä oikeen elän?”, kun yhtäkkiä aivan kuin olisin palannut vuosia elämässä taaksepäin. Sopeuduin uusiin tilanteisiin, vaikka olihan se elämä hyvin erilaista kuin olin joskus elämäni kuvitellut pikkulapsen kanssa olevan. Ja eihän sitä nuorena leskenä/(sinkkuna) yleensä parivuotiaan lapsen kanssa ollakaan viettämässä iltoja. Voi moro, että mä kyllä en pysynyt yhtään mukana kuka ja mikä tässä oikeen kuului olla? Välillä tuntui, että ollakko antilooppi, seepra vai villihevonen?

Kyllä ne kivut ja elämän myötä tulleet haavat myös painoivat paljon pohjalla ja horjuttivat omaa identiteettiä. Nautin kyllä suunnattomasti yhteisistä illanvietoista ystäväporukoiden kanssa, vaikka toki lapseni oli ainut lapsi kinkereissä mukana, koska ei muilla lapsia ollut. Kyllä sitä sellaisena durasel-pupuna elämäänsä veti, että aivan tässä kohtaa hämmästyttää, kun muistelee. Mutta se oli siihen elämänhetkeen just se, mikä pelasti ja piti mua hengissä!

Noooo sitten kun sitä pystyi alkaa tutustumaan taas miehiin uudella tapaa, niin se se vasta oma stoorinsa onkin. Nämä mun kirjoittamani tekstit ovat samalla itsellenikin tällaisia menneiden vuosien ja myllerrysten läpikäyntejä, joten en oikeesti itsekkään aina tiedä aloittaessani juttua, että mihin se päättyy. Ja miten tulee jatkumaan. Joten älkää ihmetelkö tarinoiden sinkoilua sinne tänne tuonne! Kiva jos jaksat pysyä mukana! 😊

Vielä loppuun tärkeä asia. Haluan julkisesti pyytää anteeksi, jos olen aiheuttanut jollekin kaverilleni tai ystävälleni hylkäämiskokemusta. Tutustun itse nopeasti uusiin ihmisiin ja puhun aika avoimesti asioistani. Tajusin yhtäkkiä, että toivottavasti en ole itse tiedostamattomasti aiheuttanut jollekin/joillekin kaverilleni/ystävälleni kokemusta, etten enää välittäisi tai haluasi pitää yhteyttä tai muuten olla tekemisissä. Jos sellaista on ymmärtämättömyyttäni päässyt tapahtumaan, vaikuttaa siihen varmasti omanarvontunnon heittelyni, mitä mulla on ollut. Olen tosi innoissani ihmiskohtaamisista ja varsinkin silloin kun ajatukset sekä keskustelut etenevät lennokkaasti ja helposti.

Mutta on myös voinut käydä niin, että nopean alkututustumisen jälkeen yhteydenpito on vähentynyt, esim. elämäntilannemuutosten vuoksi, eikä aikaa enää ole yhdessäoloon niin kuin ennen. Useimmiten sellaiset syyt ovatkin ymmärrettäviä puolin sekä toisin, mutta silti haluan nostaa asian ja pyytää anteeksi, jos olen pahaa mieltä aiheuttanut jollekin. Ja itse pidän siitä, että mulle sanotaan asioista suoraan, joten toivon, että kertoisit, jos näin olisi🙂 En nimittäin halua itse aiheuttaa tarkoituksella toisille mitään vastaavia tuntemuksia, mitä itse olen kokenut. Varmasti olen myös herkistynyt näissä asioissa normaalia enemmän.

Kertokaa ihmeessä ajatuksianne, mitä tahansa mieleenne tuleekaan ja minulta voi myös kysyä mitä tahansa tai esittää toiveita tuleviin teksteihin liittyen 😊

#onnettomuus #kipu #kuolema #hautajaiset #pelot #hylkäämiskokemus #asioidenkäsittelyä
x

#myllerrystenkeskellä #eteenpäinmenemistä #luottotulevaisuuteen #iloapäivääsi #muistahymyillä #huolenpito #ystävät