Omanarvontunnon heittelyt ja itsetunto

Niinkuin ensimmäisessä blogitekstissäni kirjoitin, mulle on tässä 20-30 ikävuosien aikana tapahtunut paljon isoja muutoksia, eikä niissä ole tainnut oikein pysyä itsekään täysin mukana. Onnettomuus oli kokemuksena elämässäni sellainen yhtäkkinen ”heitto korkealta paljaalle kalliolle”, ainakin henkisesti. Ja oikeastaan fyysisestikin. Jotenkin niin moni asia muuttui ja sellainen turvapohja kaikkosi. Äkkiarvaamatta olinkin yksin huolehtimassa kaikista asioistani eri kaupungissa kuin kukaan sukulaisistani. Tottakai perheeni ja ystäväni auttoivat minua käytännön järjestelyissä sekä olivat henkisenä tukena, mutta koin olevani omassa kodissani vauvani kanssa aika yksin. Niin se mieli taitaa meitä sillä tavalla suojellakin, ettei me tajuta todellisuutta ainakaan kovinkaan nopeasti. Koska oikeesti tilanteeseen nähden mulla meni hyvin, jaksoin olla monessa mukana ja huolehtia itsestäni sekä lapsestani. Kovan vauhdin pitäminen varmasti auttoikin yli haastavimpien ensimmäisien vuosien. 

Nyt kun lähes kuuden vuoden jälkeen alkaa miettiä omaa elämäänsä taaksepäin, niin on sitä kyllä ollut todella rikki. En edes itsekään käsitä, miten oon jaksanut niinkin hyvin. Ja ehkä itselleen ”kiitoksen” antaminen ei ole mulle niin tyypillistä tai helppoa. Ja helposti sitä vähättelee oman elämänsä haasteita ja kipuja verraten muiden ihmisten elämiin.  

Viime aikoina mulla on pyörinyt mielessä oman arvon sekä itsetunnon ajatukset. Huomaan, että näitä asioita on nimittäin heitelty hyvin paljon viime vuosina. Jos mietin itseäni varhaisnuorena/murrosiässä, ei mun itsetunto ollut mikään kovin hyvä. Olin kyllä aina iloinen ja energinen, mutta välillä kärsin myös riittämättömyysolotiloista. Ne heijastuivat ainakin ulkonäköasioihin ja muistankin, kuinka sätimme omaa ulkonäköämme lähikaveripiirissäni jo ala-asteella. Voi että mitkä ajatukset voivat hallita jo pienien tyttöjen mieltä! Jotenkin tuntuu, että tällaiset ihannoinnit ovat saattaneet mennä vaan pahempaan suuntaan nykyisin, mitä silloin kun olin itse pieni. Niin sitä nyt sitten kahden pienen tytön äitinä pohtiikin, miten voisin varjella heitä tällaiselta ja etten ainakaan heijastaisi omia haavojani heihin. Itselläni nämä valhepeikot ovat kulkeneet mukana oikeastaan läpi elämän ja se on henkisesti todella raskasta. Nykytilanne on jo aika hyvä omakuvan suhteen, mutta uskon haastavien vuosien vaikuttavan paljon itseni todelliseen tuntemiseen naisena, äitinä, vaimona, yksinhuoltajana, leskenä ja taas nykyisin vaimona sekä kahden lapsen äitinä.

Minuun tulleiden haavojen ja hylätyksi tulemisen pelon myötä oman arvon tuntoni on ollut paljon kiinni muista ihmisistä, mitä minulle on sanottu tai jätetty sanomatta. Olen huomannut, että mitä enemmän olen kuullut positiivisia asioita itsestäni, sitä enemmän olen uskonut ja luottanut itseeni, mutta jos en niitä ole juuri kuullut sekä muutenkin ollut haastavampia vaiheita, olen saattanut pitää itseäni lähes mitättömänä. Tosi hurjaa, mitenkä ympäristö voikin vaikuttaa omakuva-ajatteluun, jos mieli on heikompana!

Onneksi olen järjellä ymmärtänyt totuuksia ja tiedän olevani huipputyyppi, kiva sekä muista välittävä ystävä, äitinä välittävä sekä puuhakas ja vaimona toki paras miehelleni (hehe!), niin ja hauskakin vielä! 😆 Joka tapauksessa kokemuksista paljon oppineena haluan osata ja uskaltaa sanoa rehellisesti kauniita sekä positiivisia asioita muille ihmisille, kannustaa ja luoda uskoa itseensä, koska tiedän sen itse olevan niin mielettömän merkittävää!

Toivoisinkin, että blogissani voisi olla rehellisiä sekä sopivan avoimia tekstejä, joita jaan elämästäni liittyen tähän hetkeen, menneisyyteeni ja tulevaisuuteeni. Oikeesti en vielä tiedä missä vaikuttava ja mitä tekevä nainen musta tulee, mutta nyt mun ei ainakaan tarvitse enää tehdä niin pelosta käsin päätöksiä, valintoja ja ylipäätään elää tätä elämää kuin ennen. On ihanan vapauttavaa kokea taas omaa itseään ja luottaa, että kaikki asiat varmasti järjestyvät! Pienestä asti minua on kuvattu sanoin pippuri ja pikkumyy, joten kaikkien haavojen sekä koettelemusten keskellä se pippurinen luonne on kyllä olemassa! Katsotaan milloin "pommi" kunnolla räjähtää ja aito oikea minä pääsee taas kukoistamaan 😊

Minulta saa kysyä rohkeasti mitä vain ja toivonkin saavani kommentteja ajatuksistani sekä teksteistäni. Mä nimittäin inhoan väärinymmärryksiä ja sitä, ettei asioista puhuta, vaan pidetään omassa mielessään, vaikka olisi sanottavaa toiselle. Joten rehdisti vaan!