Paniikkioloista mielenrauhaan ja elämänhallintaan

Haluan nyt kirjoittaa tästä hetkestä. Palaan myöhemmin menneisiin vuosiin ja eri käsittelyn vaiheisiin. Mutta nyt kerron tän hetken ajatuksista sekä tulevista muutoksista, koska selkeästi nämä asiat kytevät nyt mun mielessä.

Olen tosiaan asunut Kuopiossa kohta kymmenen vuotta. Käytännössä kokonaan ikävuodet 20-30 v, jonka nyt näen tällaisena ”aikuisikänä”. Vaikka nyt kun miettii, niin oli sitä kyllä silloin parikymppisenä aivan lapsonen. Näihin vuosiin on mahtunut paljon asioita, etten varmaan henkisesti ainakaan ole täysin kyydissä pysynyt. Alla kirjoitan luettelonomaisesti pääasioita, mitä ne ovat pitäneet sisällään. Tarkoituksena on vain käydä "pikaskaala" omiin ajatuksiini ja hahmottamaan myös teille pääkohtia. (Lista on aika pitkä, yritä kestää) 
Ainakin nyt äkkiseltään ajateltuna vuodesta 2009 alkaen vuoteen 2019 isompia muutoksia ovat: 

Juuri Lahdessa alkanut avioliitto miehen kanssa. Yhdessä muutto seuraavana päivänä vieraalle paikkakunnalle Kuopioon. Sosiaalisten- ja ystävyyssuhteiden alusta aloittaminen. Siirto-opiskelijana vieraalle luokalle amk:ssa meneminen. Valmistuminen sairaanhoitajan ammattiin. Työelämän aloittaminen Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. Jääminen äitiyslomalle. Ensimmäisen vauvan syntymä. Ihanan rakas ensimmäinen lapsi, samalla myös koliikkivauva. Auto-onnettomuus perheen talvilomareissulla. Aviomiehen kuolema ja yksinhuoltajaleskeksi jääminen. Täysin uudenlaisen elämän opetteleminen sekä kolarin aiheuttamista vammoista toipuminen. Muutokset ystävyyssuhteissa elämäntilanteen muuttumisen myötä. Niin rakkaan, mutta voimakastahtoisen ja aistiyliherkän uhmaikäisen lapsen kanssa yksin eläminen. 

Tutustuminen uusiin miehiin ja tajuaminen, etten ihastu kehenkään. Pohdintaa, miten tällaisen jälkeen voikaan ihastua? Nykyisen aviomieheni tapaaminen. Kerrankin selkeä ja nopea molemminpuolinen ihastuminen. Seurusteleminen. Etäsuhteessa eläminen. Uusissa töissä oleminen. Miehen muuttaminen Kuopioon. Yhteiselämään opetteleminen miehen ja lapseni kanssa yhdessä. Ensimmäinen henkinen romahtaminen monien vuosien jälkeen, kun sille oli tilaa. Käsittelyjä. Kihloihin meneminen. Naimisiin meneminen. Töihin palaaminen. Raskaaksi tuleminen. Oman ensimmäisen kodin ostaminen. Toisen vauvan syntymä. Kaikki se ihanuus💗 ja samalla asiaankuuluva väsymys sekä uusien menneiden traumaprosessien laukeaminen. Parempaan suuntaan meneminen. 

Ajatukset asuinpaikkakunnan vaihdosta mieheni parempien työmahdollisuuksien sekä suvun lähemmäksi tulon vuoksi. Niiden asioiden prosessointia. Päätöksiä. Ellan kouluun ilmoittamista toiselle paikkakunnalle ensi elokuulle. Tonttikisassa voittaminen. Oman ensimmäisen kodin myyminen. Lainaneuvotteluita. Ja todella suuri tuleva muutos: MUUTTAMINEN ETELÄ-SUOMEEN, joka tulee tapahtumaan hyvinkin pian!

Mulla on ollut jo hieman pidemmän aikaa sellainen parempi vaihe elämässä. Tai sanotaan viime syksystä. Ja ette usko miten hyvältä se on tuntunut! Aivan selkeä muutos tapahtui viime elokuussa ja silloin meillä alkoivatkin totisemmat puheet mahdollisesta paikkakunnan vaihdosta - sitten joskus. Ja aika pian monet asiat alkoivat selkenemään. 

Olemme päättäneet tulevan asuinpaikkakuntamme Etelä-Suomessa ja voitimme tonttikilpailussa tontin. Lyhyesti sanottuna: Aivan jäätävän kallista touhua se! Työpaikkoja meillä ei ole vielä tällä hetkellä kummallakaan tiedossa, mutta täytyy luottaa, että asiat järjestyvät. On ne aiemminkin järjestynyt. Ellan koulupaikka on varmistunut ensimmäiselle luokalle. Tulevaisuuden kotimme tulee olemaan sitten pystyssä joskus aikana XXXX? Muutamme siis väliaikaisratkaisuun ennen sitä. 

Tutustumassa Ellan tulevalla koululla - Paikka saatu 😊 

Oon ihmetellyt, miten mulla on ollut yllättävän tasainen fiilis kaikkien tulevien muutosten suhteen. Kuitenkin hyvin moni asia tulee muuttumaan ja aiemmin vastaavanlainen muutos olisi saanut mieleni aivan sekaisin, koska se olisi ollut suora triggeri (muisto) onnettomuuden jälkeisiin täysmuutoksiin. 

Pari iltaa sitten mulla tuli yhtäkkiä konkreettinen havahdus ja sellainen tunnepitoinen hetki. Oikeestiko me ollaan muuttamassa täältä? Kaupungista, missä oon asunut kohta kymmenen vuotta. Rakastan tämän hetken kotiani tosi paljon. Tää on ihana. Se hetki, kun tulen painaisemaan kotini oven kiinni viimeistä kertaa, tulee tekemään tiukkaa. Mulla on myös ihania naapureita, mistä tykkään kovasti. Oon vähän sellainen tunteilija näissä asioissa. Oon tykästynyt muun muassa mun lähiruokakauppa Lidliin ja kuntosalikeskus Fressiin, jossa käyn harva se päivä.

Koti 💗

Mutta mikä tärkeintä, mulla on paljon tärkeitä ihmisiä, ystäviä, kavereita ja tuttuja, joista "luopuminen" tuntuu pahalta. Eikä mun toki tarvitse kaikista luopua, mutta ymmärrettävästä syystä, välimatka etäännyttää varmasti, ainakin arjen jakamista. Varmasti yhteydet jatkuvat, ainakin joidenkin ystävien kanssa. Mutta en kyllä suostu luopumaan 💗 Havahduin yhtäkkiä itse, että oon jotenkin ruvennut tiedostamattani ottamaan pientä etäisyyttä ympärillä olevista ihmisistäni. Ehkä alitajunnassani yritän suojella itseäni, ettei muutos olisi niin suuri ja sattuisi niin kovasti. Vaikka tottakai haluan olla ystävieni kanssa.  

Olen pohtinut syitä, minkä takia "luopuminen" tuntuu ehkä normaalia raskaammalta. Ja minkä takia olen jo nyt täällä vielä ollessani kipuillut sitä, kun esim. elämäntilanteen muutosten myötä en ole voinut enää olla niin tekemisissä itselleni tärkeiden ystävien kanssa. Niin kuin aiemmin olen kirjoittanut, ei minulla ole täällä lainkaan sukulaisia. Ja varsinkin silloin, kun elin Ella tyttäreni kanssa kaksin, olivat ystävät minulle kuin perheenjäseniä. Jos menettää jonkun perheenjäsenen, tuntuu se aivan hirveältä. En oikeastaan äkkiseltään pahempaa asiaa tiedä. Minulla oli myös juuri taustalla hyvinkin elävä kokemus - Aviomiehen kuolema. Joten tätä itselleni pohtiessani ymmärrän täysin miksi "etääntymiset" joidenkin ystävien kanssa on tuntunut äärettömän pahalta. 

Silloin, kun mieleni oli heikommalla ja traumat kytivät hyvin pinnalla, tunteet saivat minua ajoittain suurien pelkojen valtaan. Se vaikutti arjessa paljon. En ole koskaan aiemmin kokenut paniikin tyyppisiä oireita. En edes silloin, kun onnettomuus oli tapahtunut ja olin yhtäkkiä yksin. Mutta vuosi sitten keväällä, koin niitä pahimmillaan useita kertoja päivässä. Paniikkiolo kesti yleensä 1-2 tuntia kerrallaan.

Oikeastaan olen näin jälkikäteen tosi kiitollinen niistä "paniikkikohtauksista", koska muuten en nyt pystyisi lainkaan ymmärtämään, miltä ihmisestä tuntuu sellaisen tullessa. Silloin oma mielenhallinta on hyvin vaikeaa. Olin samaan aikaan kotona pienten lasten kanssa ja pyöritin arkea. Koin aivan konkreettisesti olon fyysisesti hyvin erilaiseksi. Rintaani puristi ja paniikinomaisesti suoritin sekä tein asioita. Muistan montakin kertaa, että minun oli haastavaa päättää vaikka seuraavan päivän ruoka, mitä teen. Ja milloin siivoan tai käyn kaupassa. Minulla se siis näyttäytyi käytännön arkiasioissa, koska sitä mun elämä olikin. Se näkyi päätöksenteko-ongelmina, pelkona hylätyksi tulemisesta ja levottomana tunteena. Jälkikäteen ajateltuna "huvittavaa", mutta totta.   

Mulla ei ollut mitään lääkkeitä tai muuta käytössä ja hyvin olen ilmankin pärjännyt. Muistan konkreettisesti miltä paniikkiolon poismeneminen tuntui. Se oli käsittämätöntä! Aivan kuin olisit ollut eri ihminen yhtäkkiä! Oli taas niin ihana, rauhallinen, tasainen, normaali, oma itseni olo. Ja suorastaan hetki sitten olleet tunnehöyryt nauratti. Mutta voin kertoa, ettei pidemmän päälle naurattanut, koska tiesin, että sellainen voi tulla kohta taas uudestaan. Parhaiten mua olisi auttanut, kun olisin sellaisen olon tullessa päässyt yksin ulos tasoittamaan mieltäni. Toki en niin pystynyt tekemään, koska olin kahden pienen lapsen kanssa kotona.

Olen analysoinut itse niitä reaktioita ja uskon syyn niihin olleen aivan liian ylikuormittunut elämänvaihe. Samaan aikaan oli päällänsä vauvavuosi, useita yöherätyksiä, aistiyliherkkyydestä kärsivä 5-vuotias, jolla oireet näkyivät selkeästi juuri arjessa, joka päivä. Lisäksi uusi vaihe menneistä traumoista iski päälle ja lisäsi pelkoja sekä riittämättömyyden tunteita. Tottakai järjellä tiesin koko ajan tosiasiat ja sen, kuinka pärjään kyllä hyvin, olen lapsilleni hyvä äiti ym., mutta samanaikaisesti oma itseni oli täysin hukassa. 

Mua harmitti se, koska tiesin miten ihana olen, kun tommoiset eivät hallitse elämääni. Mutta ne kuului selkeästi näihin traumaprosessien vaiheisiin. Ja oikeasti olisin kaivannut kuulla ympäriltäni enemmän rohkaisua ja sanoja, että olen tärkeä. Suoritin paljon elämääni ja toimin jollain lailla, koska "täytyi". Se vei omaa luontaista positiivisuutta, elämäniloa, nauramista, iloitsemista ja vekkulifiilistä hyvin paljon etäämmälle! 

Kaikkien näiden kokemusten jälkeen olen osannut kyllä suunnattoman paljon arvostaa seesteistä tasaista olo! Sen keskellä tulevaisuutta on ollut helpompaa suunnitella ja miettiä suuria muutoksiakin elämään. Sana muutos, olisi saanut minut sekoamaan aiemmin - nyt se oikeastaan tuntuu kivalta! On ollut ihanaa kokea elinvoimaa, riemua ja energiaa. Ei nyt toki jatkuvasti, kyllä tää tän hetken elämäntilanne oikeesti hapottaa meitä mieheni kanssa hyvinkin paljon. Mutta se, että mieli on kevyt, niin aij että!! 💛

Tällä hetkellä ei kyllä meinaa päivän tunnit riittää kaikkien asioiden hoitamiseen. Pikkulapsiarkiaskareiden ja kotihommien lisäksi meillä on laina- ja talopakettineuvotteluita sekä kilpailutusta useiden firmojen välillä, pohjapiirustuksien suunnitteluita (ei muuten helppoa hommaa näin kokemattomana), miehelläni gradun tekemistä tukka putkella, että saisi sen valmiiksi, mulla kodin läpikäynti muuttoa ajatellen ym. Lapsien kanssa nuo ylimääräset hommat eivät meinaa sujua. Niinpä tyttöjen päiväuni- ja yöuniajat täytyy olla hyvin tehokkaita tunteja!   

Joka tapauksessa, nyt haluan yrittää elää tässä hetkessä, liikaa tulevia stressaamatta ja nauttia vielä näistä Kuopion ajoista mitenkä voin. Luottaen siihen, että KAIKKI asiat kyllä järjestyvät just sopivalla aikataululla! Oon vaan aina ollut tällainen järjestyksestä nauttia, joten nää muutokset ovat kyllä hyvin epämukavuusalueelle menemistä 😉 Mutta ne tekevät hyvää, loppuen lopuksi ainakin. Onneksi päivät ovat jo selkeästi pidentyneet ja aurinko on alkanut välillä paistamaan, niin energiaa tulee aivan itsestään! 💥

Kevättä, aurinkoa ja tramppariemuja!

Aamupörröhurmurini 💛

Tällä hetkellä perheemme parasta yhteistä arki-iltapuuhaa on kyllä ehdottomasti fressillä käyminen! Parina iltana viikossa menemme fressille, minä käyn jumpassa, mies salilla (torstaisin myös hän tulee combattiin) ja lapset menevät reiluksi tunniksi lasten fressille hoitoon. Sen jälkeen tytöt tulevat kanssamme saunaan, vuoron perään toinen isin ja toinen äitin kanssa. Lapset riemuitsevat tästä reissusta. Lopuksi käymme perinteisesti Lidlissä kaupassa, mistä ostetaan muiden ostosten lisäksi riisipiirakat autoon syömiseksi ja sitten kotiin! Toimiva systeemi. Ihanat arjen perinteet. Toimivat lasten kanssa.😃

Kylläpä nämä prosessoinnit ja itselleni sekä teille ääneen "puhumiset" selkeyttivät mukavasti 😊 Kiitos, että jaksoit lukea tekstini loppuun saakka! Eipä tämä ollut taaskaan mikään lyhyt pikkuteksti. Seuraavaan kertaan - ja kannustan laittamaan alle viestiä! 😘