1. Onnettomuuden äärellä

Auto-onnettomuutemme tapahtui klo 00.30-01 yöllä 17.3.2013. Haluan seuraavissa teksteissäni yrittää muistella menneitä vuosia, mitä nyt muistankaan, mitä ne ovat pitäneet sisällään. 

Monet ovat kysyneet vuosien varrella, miten sain tietää mieheni kuolemasta. En muista siitä itse mitään. Hoitajat olivat sanoneet, että asiasta on hyvä kertoa Kaisalle, koska alitajunnassaan hän sitä varmasti miettii, missä hänen miehensä on. Äitini oli asiasta minulle kertonutkin jo muutaman päivän päästä ollessani tajuttomana/nukutettuna, mutten siitä tiedä mitään.

Minulle on kerrottu asiasta noin vajaa viikon päästä onnettomuushetkestä, kun olin teho-osastolla Oulussa. Omat vanhempani ja mieheni vanhemmat sekä muutama hänen sisaruksistaan olivat olleet teho-osastolla luonani. Minä olin katseellani alkanut käymään läpi ihmisiä ympärilläni ja kysynyt: ”Missä muuten J (mieheni) on?” Anoppini oli tullut vierelleni, silittänyt kättäni ja kertonut tapahtuneesta. Olin haudannut kasvoni käsilläni ja muusta en sitten tiedäkään. Vaikken tilannetta muistakaan lainkaan, olen sen jollain tasolla tiennyt siitä eteenpäin. Myös rakas isoveljeni oli tullut samantien pitkän matkan päästä Ouluun.

Isoveljeni Facebook 18.3.2013 "Taistele rakas sisko taistele!💗"

Rakas ystäväni S, Ella-vauvan kummi, oli tullut Ouluun samaan asuntolaan vanhempieni kanssa, jotta pystyi olla heidän apunaan minun vierelläni sekä Ellaa hoitamassa. Hän oli perunut ulkomaanmatkan vuoksemme, koska kyseisellä viikolla oli juuri hänen talvilomansa. Vaikken siitäkään mitään muista, olen aina ollut ja tulen aina olemaan hänelle todella kiitollinen kaikesta avusta, mitä hän varsinkin ensimmäisen vuoden aikana teki onnettomuuden jälkeen. 💛 Hänen kauttaan myös kaikki Kuopio-ystäväni kuulivat tietoja minun voinnistani.

Rakas ystäväni! 💓

Äitini 💓

Ensimmäinen pieni muistikuvani on viimeisestä yöstäni Oulussa, ennen siirtoa Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. Oulun sairaalassa olin kaksi viikkoa. Muistan, etten saanut unta ja joku nainen hengaili vieressäni koko yön. Kuljeskelin siellä pyörätuolilla hänen kanssaan ja joimme kahvia. Jälkikäteen olen kuullut hänen olleen minun vierihoitajani, koska en olisi muuten pysynyt sängyssäni, enkä saanut jaloillani kävellä. Huvittavaa, etten ole asiaa tajunnut, koska kyllähän minä itsekin sairaanhoitajan ammatissani olen useita kertoja ollut vierihoitajana.

Toinen muistikuvani on ambulanssista, kun minua siirrettiin Kuopioon. Se on vain pienen pieni välähdys muistikuva, ei tarkempaa. Seuraavaksi muistan olleeni Kuopion yliopistollisen sairaalan päivystyksessä, enkä yhtään tajunnut miksi siellä olen ja mitä teen. Siirrossa oli tapahtunut jokin virhe, koska minut oli jätetty päivystykseen itsekseni pyörätuolilla kestokatetrin kanssa, eikä viety suoraan osastolle. Muistan kun näin, että katetrin pissapussi alkoi olla jo aivan täynnä ja aloin kyselemään ohikulkijoilta, voisiko joku sen tyhjentää. Olin aivan kuin Liisa Ihmemaassa. 

Yhtäkkiä näin vanhempani päivystyksessä, jotka olivat ajaneet Oulusta omalla autolla Kuopioon perässämme. Muistan ihmetelleeni: ”Mitä te oikeen täällä teette?” Ystäviäni tuli myös käymään sairaalassa mua katsomassa. Ja selkeästi en kyennyt ymmärtämään millään lailla todellisuutta, mitä oikein oli tapahtunut. Saatoin kertoa, aivan kuin normaalista asiasta, tavallisella äänellä, kuinka jouduimme kolariin ja mun mies kuoli. Olisin myös halunnut mennä käymään osastolla, jossa olin ollut töissä, moikkaamassa työkavereitani. Mutta onneksi ystäväni näkivät, kuinka en todellakaan ollut oma itseni ja puhelin mitä sattuu, eivätkä vieneet minua vieraisille sinne. Työkaverini olivat kyllä kuulleet asiasta, niin kuin koko Suomi, koska uutisissa siitä paljon puhuttiin, mutta toki ei niistä olisi minua tunnistanut, ellei olisi meitä tuntenut. Taisi isäni viestitellä joidenkin työkavereitteni kanssa, ketkä olivat asiasta kyselleet. Facebook oli myös hyvä väylä levittämään tietoa, missä perheeni infosi ihmisiä. Se suorastaan tulvi kaikkia kommentteja, lohdutuksia ja ihmiset rukoilivat puolestamme. Siinä suojeluksessa perheemme on pärjännyt tästä kaikesta 💗🙏

On ollut upeaa oppia näistä kaikista kokemuksista, vaikka ne ovatkin olleet todella raskaita ja satuttavia. Selkeästi, kun ihmiselle tapahtuu jokin iso tragedia ja varsinkin jos vaurioita tapahtuu myös fyysisesti, jää henkinen sekä psyykkinen ymmärrys aivan kakkoseksi. Muistan itse kyllä temmeltäneen päiviä aivan kuin jossain huurussa, sen kummemmin mitään ymmärtämättä. Musta oli ihanaa, kun sain olla sellaisessa huolenpidossa, mitä äitini, isäni, isoveljeni, anoppini, appiukkoni sekä ystäväni pitivät. Koska en olisi kyennyt millään lailla silloin huolehtimaan edes itsestäni, saati vauvasta. Toki sukua oli vain alkuajasta enemmälti luonani.

Ollessani Kuopiossa sairaalassa hoidossa, vaadin itseäni hyvin nopeasti kotilomalle. Niistä hetkistä on kyllä kaiken kamaluuden keskeltä tosi hauskoja tarinoita. Olin kuulemma todella topakkaan ja määrätietoiseen sävyyn sanonut kirurgeille sekä muille lääkäreille, kuinka ”mun täytyy päästä pääsiäiseksi kotiin, koska tiedän, ettei täällä pyhäpäivinä tapahdu kuitenkaan yhtään mitään!”. Olin myös siellä päivitellyt, miten siinä ei ole mitään järkeä, miksi kirurgit saavat olla niin tylyjä ja kuinka monet hoitajat saattavat aivan pelätä heitä. Olin sanonut, etten minä ainakaan enää niitä pelkää!

Tarinat myöskin kertovat, miten minulla oli hirmuinen huoli lapsestani Ellasta ja suuri tarve päästä hoitamaan häntä. Kun olin päässyt kotilomalle, olin ensimmäisenä ruvennut keittämään itse mustikkasoppaa kyynärsauvojen kanssa samalla siinä huitoen!? Ja sanonut anopilleni, joka silloin oli minun vahtivuorossa, että ”kyllähän lapsen nyt täytyy mustikkasoppaa saada!!” Oijjoijj, kyllä mua naurattaa, siis mitä ihmettä, kun en muutenkaan aiemmin ollut vauvalleni mitään kiisseleitä keitellyt! Mutta anoppini ei ollut kyennyt mua estämään.. ohhoh. Kiitos ja anteeksi vaan Marru-anopille huolenpidostani💗😉

On ne kyllä ollut aikoja. Kävelyni kyynärsauvoilla oli kuulemma alkuun hyvinkin horjuvaa ja äitini sekä anoppini pelkäsivät kaatumistani jatkuvasti. Ja lääkärit olivat sanoneet, etten missään nimessä saa kaatua. Muistan kun olin vessassa käymässä ja kyynärsauva kaatui itsestään pöntöllä istuessani, ryntäsivät molemmat ovelle hätäpäissään, että enhän kaatunut. Ihania rakkaita molemmat 💗

Sairaalassa vielä aiemmin ollessani, oli äitini leijananemon lailla huolehtinut, että sai pidettyä minut sängyssä, koska olin lähdössä koko ajan sieltä pois. Kerran olinkin yöllä kaatunut, kun olin itse lähtenyt vessaan hoipertelemaan, eikä kävelytelinettä ollut lähellä. Minusta oltiin myös alkuun huolissani, olenko henkisesti ”normaali Kaisa” enää, koska päähäni oli kohdistunut niin kova isku kolarissa. Pään magneettikuvissani oli kuitenkin ollut selkeitä muutoksia. KYSillä ollessani, kun minulle oli tuotu Pepsiä, olin topakkaan sävyyn varmistanut: ”Onhan se lightiä?!” Se kommentti oli osoittanut äidilleni ja ystävälleni, että kyllä, Kaisa on kotona!💓 Myöhemmin pään magneettikuvissa muutokset olivatkin hävinneet 🙏

Aika pian olin vaatinut minut kotiutettavaksi kokonaan. Tarinat kertovat, kuinka olin puhunut kaikki erikoislääkärit ja minua hoitavat tahot ympäri, miksi minun on päästävä kotiin. Nähtävästi kaikki normaali ”estot”, mitä ihmisellä on, olivat poissa, ja todellinen luonteeni pääsi toimimaan hyvinkin selkeästi. Kotiutumispäivänä, kun neurologi oli lääkärinkierrolla minua ja äitiäni jututtanut, olin suu vaahdossa perustellut kotiutumiseni syitä ja lääkäri oli kääntynyt lopulta äitiini päin kysyen: ”Pärjäättekö te hänen kanssaan?!”. Heheh, no olihan se pärjättävä. Olin edeltävänä yönä käynyt kolmen aikaan yksin suihkussa ja pakannut tavarani valmiiksi odottamaan, kun äitini tuli minua katsomaan.. Olin siis päättänyt: Tänään menen kotiin.

Muistan, että minua sattui eniten silloin se, etten voinut hoitaa Ella-vauvaa itse kunnolla, vaikka olin äitiyslomalla. En saanut kantaa häntä, en enää imettää, enkä voinut pestä sen kakkapyllyä. Hassua, mutta silti niin totta. Lisäksi aviomieheni oli kuollut, joten en enää ollut myöskään vaimo, vaan yksinhuoltajaleski, mitä en kyllä todellakaan ymmärtänyt siinä vaiheessa. Jotenkin ”leski” määritelmä oli minulle todella vieras ja käsitykseni olikin, että sitten kun ollaan 70-80 vuotiaita, saatetaan olla leskiä. Muistan kun soittelin jossain vaiheessa ”nuoret lesket”-ry:lle kyselläkseni, millaista toimintaa siellä on, niin siellä kerrottiin, kuinka heidän ”nuoret lesket” olivat 40-50 vuotiaita. En siis 24-vuotiaana olisi varmaan niin vertaistukea sieltä saanut. Ehkä siinä vaiheessa eniten kaipasinkin tukea ympärilleni ja että minua kuunneltaisiin, jos halusin puhuin.

Samaan aikaan päivät olivat kyllä hyvin haastavia. En muista tosiaan juurikaan niistä ajoista mitään ja selkeästi mieleni on minua varjellut sillä tavalla, etten ymmärtänyt todellisuutta lainkaan. Muistan kuitenkin, kuinka yöt olivat minusta parhaita, koska oli helpompaa nukkua, kuin elää siinä todellisuuden keskellä. Unentarpeeni oli aivan järkyttävä. Äitini huolehtikin alkuun vauvani yösyötöistä. Vaikka halusin kyllä tosi pian niitäkin alkaa itse hoitamaan, kun ”kyllähän mun nyt täytyy itse vauvani yösyötöt hoitaa!”. Aamulla herätessäni tiesin, että on taas pitkä päivä edessä. 

Muistan kun sain ensimmäisen kerran luvan lähteä yksin ulos kävelemään kyynärsauvoillani tai saati viedä lastani ensimmäistä kertaa ulos kiikkumaan, olivat ne parhaita hetkiä! Itsekseni kävelyt tekivät todella hyvää. Prosessoin silloin paljon asioita. Puhuin ääneen Jumalalle ja välillä soitin isoveljelleni, joka osasi ihanasti rauhoitella minua.

Kyllä nyt kun jälkikäteen asioita miettii, niin on se kyllä ollut hurjaa, miten aika pian onnettomuuden jälkeen kävin kaikki mieheni tavarat ja vaatteet läpi sekä perkasin niistä suurimman osan pois. Annoin mieheni vaatteita hänen pikkuveljilleen ja joillekin ystäville sekä tavaroita ympäriinsä, ketkä niitä tarvitsi. Tottakai jätin muistolaatikon, mihin säilytin rakkaimmat muistoni J:stä. Niitä kertoja on monia, kun menin varastoon tavaroiden äärelle, nuuskutin hänen vaatteitaan, puin hänen hupparin päälleni ja itkin. Itkin niiiiin paljon.

Ymmärrykseni alkoi hahmottua pikkuhiljaa, mutta kyllä siihen aikaa meni. Muistan konkreettisesti, kun tapahtumasta oli kuusi viikkoa aikaa ja olin äitini sekä Ellan kanssa käymässä Suonenjoella tapaamassa mummoani sekä pappaani. Kun lähdimme sieltä ajamaan takaisin kotiin päin, aloin ehkä ensimmäistä kertaa itkemään todella voimakkaasti, muistan kuinka mua sattui fyysisesti niiin paljon ja mietin, että tätäkö tää elämä nyt on? Se oli ehkä sellainen ensimmäinen ymmärrysaskel todellisuuteen.

Elämäni ensimmäinen äitienpäivä oli kahden kuukauden päästä onnettomuudesta. Silloin halusin, että äitini meni kotiinsa viikonlopuksi Savonlinnaan, koska halusin olla yksin lapseni kanssa. Selkeästi halusin kohdata sen kivuliaan päivän yksin. Muistan, kuinka sinä aamuna olin varannut itselleni herkkusämpylän ja mieheni sekä lapseni isän kuva oli aamupalapöydässämme. Kävin lapseni kanssa kävelemässä Puijon metsissä ja muistan, kuinka kuvittelin mieheni pitävän kädestäni kiinni. Ylipäätään sanotaan vähintään ensimmäiset kolme kuukautta toivoin ja rukoilin, että J heräisi henkiin sekä olisi taas täällä kanssani! Tai sitten toivoin itse pääseväni taivaaseen hänen luokseen. Kyllä sitä oli monenlaisia mielenmyllerryksiä.. 

Ensimmäinen äitienpäiväni

Se kevät maaliskuun 17:sta päivästä, milloin kolari oli, kesäkuun alkuun saakka, äitini oli apunamme hoitamassa sekä auttamassa. Olin siinä vaiheessa saanut luvan alkaa kantaa esimerkiksi Ellaa ja sain myös taas kävellä. Olin käynyt kävelysauvoilla paljon lenkkeilemässä, mutta kipu oli älytön, kun sain alkaa kävelemään taas normaalisti. Kävin fysioterapiassa joitakin kertoja, jotta askellukseni katsottiin kuntoon. Käytännössä piti opetella vähän niin kuin kävelemään uudestaan. Mutta nopeasti aloin kyllä kuntoutumaan, koska en välittänyt siitä kovasta kivusta mitä se aiheutti. Ja tahtotila oli suuri tulla taas kuntoon!

Muistan päivän olleen 6.6.2013, kun lähdin Savonlinnasta vanhemmiltani lainaamallani Fiat punto autolla ajelemaan Ella 9kk:n kanssa Lahteen käymään ensin isoveljeni perheen luona ja sitten anoppilassa. Sieltä sitten menimme Kuopioon kotiimme ekaa kertaa pysyvästi kahden Ellan kanssa. Selkeästi shokkitila auttoi siinä, koska tällä hetkellä se tuntuisi hurjalta noin pian lähteä huolehtimaan kaikesta yksin, varsinkin kun vakuutusyhtiö olisi vielä maksanut äidilleni pari kuukautta palkkaa minun hoitamisesta. Mutta olin niin päättänyt. Muistan, kuinka ystäväni olivat menneet yllätyksenä kotiini laittamaan kaiken nätiksi sinne mennessäni. Lisäksi yksi kaverini ajoi Lahdesta autollamme Kuopioon, ettei minun täytynyt yksin sitä vauvani kanssa siinä vaiheessa ajaa. 

Lahdessa haudalla

Olen kyllä näin jälkikäteen tosi onnellinen, että en lähtenyt muuttamaan Kuopiosta vanhempieni kaupunkiin Savonlinnaan tai vaihtoehtoisesti Lahteen, missä muu sukuni asui. Koska se, että olen joutunut selviämään tästä kaikesta aika pitkälti yksin, on kasvattanut ja opettanut minua valtavasti. Olen uskaltanut myös mennä elämässä eteenpäin, vaikka eivät askeleet mitään helppoja ole ollut.

21.4.2013

Vaikka ajat olivat tosi raskaita, olen silti kuvista päätellen touhunnut aika paljon ja yrittänyt nähdä sekä löytää positiivisia ja iloa tuottavia asioita elämästäni. Ainakin lapseni on ollut sitä. 💓 

Blogeissa harvemmin kommentoidaan, mutta jos sinulla tulee mitä tahansa mieleen, olisin suunnattoman kiitollinen, jos sanoisit jotain! Vaikka smailin jos ei muuta! 😘 Se rohkaisisi minua. Nämä ovat itselleni myös tällaisia läpikäyntejä, moni moni asia on unohtunut, mutta ihanaa jos olet jaksanut lukea loppuun asti! 😊