4. Uusia tuulia elämään

Kun puolitoista vuotta oli mennyt

Syksystä 2014 alkaen elämääni tuli uudenlaisia juttuja, koska silloin aloin tutustumaan uusiin ihmisiin ja sainkin monta todella hyvää ystävää. Silloin Ella oli jo 2-vuotias, joten pystyin kulkemaan hänen kanssaan paremmin eri paikoissa. Ja kyllä mun täytyy sanoa, että oli se melekosen vauhdikasta kaksivuotiaan elämää silloin. Touhusimme päivisin monenlaista ja kävin Ellan kanssa monena iltana viikossa illanvietoissa, joissa ystäviäni oli myös. Varsinkin viikonloppuisin. Toki illanviettopaikat olivat lähinnä seurakunnissa järjestettäviä tapahtumia, missä lapsenikin oli hyvä olla. Tosin ainut lapsi hän useimmiten oli!

Vaikka viikonloppuillat menivät kellonajallisesti myöhään, sai lapseni kaiken tarvitsemansa hoivan ja hän odotti jo alkuviikosta koska mennään taas ”seula’untaan”. Ella oli myös osa kaveriporukkaani. Ja ette usko miten korvaamatonta se oli. Mun oli paljon helpompaa olla hänen kanssaan, kun oli muitakin ihmisiä ympärillä. Koska kaipasin muiden ihmisten, aikuisten, seuraa valtavasti. Menijätyttö Ellasta tulikin, vähän liikaakin, koska kesti usean vuoden ajan, että hän rauhoittui menojen suhteen ”normaalille” tasolle.

Mulle ne kaikki menot olivat korvaamattomia. Tunne, että kuuluin johonkin porukkaan oli korvaamatonta, koska kotona olin lapseni kanssa niin yksin. Usein iltahengailujen jatkot olivatkin minun luonani, jolloin sain laitettua lapseni nukkumaan ja pystyin jatkamaan ystävieni kanssa ajanviettämistä. Niillä ystävilläni ei ollut lapsia, joten minun elämäntilanteeni oli hyvin erilainen kuin muilla. Aamulla sen viimeistään tiesi, kun oli valvonut aivan liian myöhään ja terhakka 2-vuotias herätti minut pirteänä klo 7 maissa. Silti se kaikki oli sen arvoista!     

     

 18.9.2014: "Minä suojelen sinua kaikelta,

mitä ikinä keksitkin pelätä.

Ei ole sellaista pimeää, 

jota minun hento käteni ei torjuisi."

1.10.2014: Bodycombat (Fressillä). Sellane nautinto ja henkireikä, kun pääsee hakkaamaan, riehumaan ja potkimaan, että hiki lentää. Olen niin kiitollinen niistä muutamista ystävistä, joiden kanssa Ella viihtyy hoidossa. Niin arvokasta apua elämässäni 😊

Urheilu on aina ollut ja tulee toivottavasti olemaan suuri osa elämääni. Vaikka fyysisesti se viekin hetkellisesti voimia (hyvällä tavalla), tulee tilalle ainakin tuplana virtaa lisää! 💛

Oon tällä hetkellä perheeni sekä ystäväperheemme kanssa Vuokatissa kolmen vuorokauden lomalla Katinkullassa. Tää on ollut todella tärkeä brekki, tähän muuten hyvin hektiseen arkeen. Koko kevät on ollut haipakkaa ja vaikka tää tällaista sähläämistä yhteensä neljän pienen lapsen kanssa täällä onkin, silti hirmu ihanaa vaihtelua. 

Pääsin eilen hiihtämään itsekseni Vuokatin laduille auringonpaisteeseen ja kun kiisin tuolla leveällä huippubaanalla, oli niin kiitollinen mieli! Vaikka en välillä tiennyt missä olin tai minne menossa, mutta voi miten hauskaa seikkailua! Taisi olla tän talven viimeinen hiihto, koska Kuopiossa (toivon mukaan) lumet ovat jo suht vähissä. Ja olihan ne jo, ennen kuin takatalvi iski! Voi moro mikä määrä lunta satoi alkuviikosta.

Fiilis katossa

Löysin nimeni mukaisen paikan 😅

Joulunaika 2014

10.11.2014: Illan puuhaa Ellan kanssa. Ensin selattiin lasten joululahja lehteä innokkaana ja pongattiin kaikki vauvat sieltä. Sitten hienolla idealla alettiin leipomaan eilen tekemääni piparitaikinaa, joka jostain ihme syystä oli lähes mahdottomuus leipoa! Kuvitelmat olivat myös, että Ella 2v olisi suht hienosti mukana, mutta apu oli lähinnä taikinansyömis puolella ja ainoiden onnistuneiden piparien hajottamisessa. No kyllä me noin 20 valmista piparia saatiin aikaan, lopputaikina sai jäädä taikinaksi. 😙

Tän ihastuttavan ja hermoja repivän joulualoitushetken mä muistan aina...😅
Kuvat toki ihania, mutta todellisuus.. Hirrmuisen rattoisaa ja kivaa! 😉

Tyttäreni luonne on ollut aina temperamenttinen ja tulinen, mikä on selkeästi minulta perittyä. Lisäksi hän on samalla hyvin herkkä tyttö, missä taas luonteemme eroavat aikalailla. Oli miten oli, täytyy mun myöntää, ettei tällä pimutiimi-parivaljakolla ole aina kovin helppoa ollut. Luonteemme kolahtelevat nimittäin usein pahastikin yhteen ja vaikka minun aikuisena täytyisi pystyä pitämään hermoni kurissa, ei se aina ole niin helppoa. Lisäksi kun on luonteenpiirre-eroja oman lapsensa kanssa, on vanhempana ajoittain haastavaakin ymmärtää toista. Mutta sitä se on - kasvamista ja kasvamista. Elämänmittainen matka kaikella lailla tämä äitiyskin 😊 

Pikkujouluilua💛

25.12.2014: "Joulumieli", rauhallinen ja levollinen olo, tuli nyt jouluaattona klo 23. Hyvä, että ehti tulla. Jos suoraan sanon, oli niin paha- ja surullinen olo koko päivän. Ikävä oli hirrmuisen kova ja muistoja on virrannut viime päivinä paljon. Ei ole hetkeen ollut tälläistä, onneksi. Oon kuitenkin kiitollinen siitä, että voin viettää just tällä perheellä joulua. Ja taas sen sai nähdä sekä kokea tässä loppuillasta, mikä voiman, ilon ja rauhan tuoja rukous on! Kuinka rakastava todellinen Jumala on meidän kanssa.

Päivällä kun olin lenkillä, oli mulla henkisesti niin huono ja vihainen olo, jopa katkera mieli tästä kaikesta. Mutta kiitos Jeesus, että sä veit taas sen olon pois ja toit rauhan tilalle!

Mua on jännittänyt, pelottanut ja mietityttänyt paljon, mitä vuosi 2015 tuo tullessaan. Mutta oikeesti nyt mä odotan sitä. Mä voin kulkea valmiissa poluissa ja suunnitelmissa, hauskinta on, ettei mulla on niistä vielä mitään tietoa! 

Voin sanoa samalla lailla kuin Ella 2v sanoo: "äiti, mennään seikkailulle! "

Parasta mahdollista sekä siunattua joulun jatkoa joka ikiselle ja erityisesti seikkailun täyteistä vuotta 2015!! Kiitos kaikille rakkaille olemassaolostanne!💗

Yllä oleva teksti kuvastaa aika paljon tunnetilojani tuona jouluna. Olotila oli äärettömän paha jouluaattona ennen tuota iltahetkeä, jolloin keskustellessani perheeni kanssa sekä rukoillessamme yhdessä, selkeytyi minulla tosi moni asia ja rauhallinen, odottava mieli tuli pahan olon tilalle. Tää joulu oli mielettömän merkittävä vuotta 2015 ajatellen, jolloin tapahtui älyttömästi asioita ja eteenpäin menemistä! 

Kivun tunteet, niissä oleminen, ajan antaminen, käsitteleminen ja oivallusten löytäminen ovat isoja avaimia eteenpäin pääsemiselle. Näin olen itse kokenut ja oppinut. 

Muistan, että tässä kohtaa, kun onnettomuudesta oli 1v 9kk aikaa, alkoi puolison kaipuu olemaan suurempi. Ikävöin edesmennyttä miestäni yhä valtavasti, mutta aloin kaipaamaan rinnalleni omaa rakasta, jonka kainaloon voisin joskus käpertyä, eikä minun tarvitsisi huolehtia yksin aivan kaikesta. 

"Tule joulu kultainen"

Pimutiimin joulukuva 2014

Uudenvuoden vaihtuminen 2015

Vietin uudenvuodenaattoa minulle todella rakkaan ystäväperheen kanssa Savonlinnassa, jotka ovat myös lapsuudenystäviäni. Paikalla oli myös muita tuttuja, jotka olivat pariskuntia. Tässä kohtaa teki tiukkaa. Olla pariskunnan kanssa, jotka olivat minulle sekä edesmenneelle miehelleni ne tärkeimmät reissukaverit, joiden kanssa elämää jaoimme. 

Ystäväni kertoi minulle myöhemmin, kuinka hän näki minusta sen kivun ja olivat yrittäneet pitää iloa yllä, ettei minulla olisi ollut niin paha mieli. Yritin kyllä pitää olojani omana tietonani, koska en halunnut pilata heidän iltaansa, mutta kyllä tosi ystävät tietävät 💗

Kaipaus

Siitä se vuosi 2015 lähti!

Vauhdikkaasti, niin kuin olettaa saattoi

17.1.2015: Huikee ilta! Minipingisturnaus, uusiin ihmisiin tutustumista, jatkot, jatkojen jatkot ja ystäviä.

Rakas ystävä ja glitter-tuparit💛

Minusta tuli Bonanza-papu.
Ps. Huippu peli!

8.2.2015: #temppeli24 juontajatiimi sunnuntaina 😊

Minulla liittyy kyseiseen tapahtumaan valtavasti muistoja. Ainakin vuodesta 2013 vuoteen 2016. Vuonna 2013 olimme tapahtumassa edesmenneen mieheni ja 5 kk ikäisen Ella vauvan kanssa. Muistan miten ylpeänä kannoimme siellä vauvaamme. 💗 Siellä meistä otettiin perhekuva, joka jäi viimeiseksi perhekuvaksemme meistä. Se kuva oli kaikkien lähisukulaistemme pöydällä kehystettynä usean vuoden ajan. 

Vuonna 2014 kerroin todistuspuheenvuorossa elämästäni yli tuhannelle ihmisille ja vuonna 2015 olin juontamassa tapahtumaa ystäväni kanssa. 2016 vuoden Temppeli24 se vasta uskomaton olikin, siitä kerron teille myöhemmin! 😁💛

Tykkäsin paljon olla tyttäreni kanssa reissun päällä, koska se toi vaihtelua normaaliin arkeen. Ja niin kuin teksteissäni olen kirjoittanut, reissuilla sain apua lapseni hoidossa. Mutta paluut kotiin... Muistan sen tunteen, miltä se tuntui. Sinänsä minusta oli mukavaa palata omaan kotiin, mutta koska oma koti oli niin kaukana ja siellä odotti tyhjä pimeä koti, missä jääkaappi oli tyhjänä, tuntui se pahalta. Yksinolo korostui silloin.

Tavaraa minulla oli peräkontti täynnä ja räpiköivä parivuotias matkassa. Muistan miten ensimmäinen vuorokausi reissuilta kotiin tullessa tuntui haastavimmalta. Sen jälkeen kaikki taas sujuikin, arki lähti pyörimään. Erilaiset muutokset selkeästi nostattivat pintaan moniakin asioita.

Parhaita paloja kuvien muodossa💗

9.3.2015: Vaikka meinaa 2 vuoden takaiset asiat musertaa alas täysin, tulee tuosta auringonpaisteesta silti hyvälle mielelle. Kunhan aika 17.3 saakka ja se itse päivä on selätetty, saapi luvan kevät/kesä alkaa paistamaan täysillä tähän tyttöseen ja muutenkin sen myötä menoa eteenpäin, kiitos!

Muistan tuon toisen onnettomuusvuosipäivän. Silloin ajattelin mielessäni, että toivottavasti ihmiset eivät ajattele minun nyt päässeen jo yli mieheni kuolemasta.  Koska itse vuosipäivänä olin todella rikki. Ja näin jälkikäteen ajateltuna, en usko kenenkään niin miettineen. Minulle muiden ihmisten ajatukset vaan merkitsivät tuossa kohtaa paljon. Koko kevät oli usean vuoden ajan minulle henkisesti haastavaa aikaa, koska siihen liittyi niin valtavasti muistoja.

Tuona keväänä 2015 alkoi tapahtua paljon. Tutustuin kevään aikana useaankin mieheen, alkuun ystävänä toki, mutten yksinkertaisesti vaan osannut ihastua kehenkään. Minua alkoi jo turhauttamaan, koska annoin paljon itsestäni keskustelemalla ja kertomalla elämästäni, viettämällä aikaa, mutten vaan alkanut tuntemaan vetoa miehiin. Mietin ylipäätään, miten tällaisen jälkeen voi edes ihastua tai rakastua? Samalla ikävöin aiempaa miestäni ja kaipasin elämääni. 

Elämä uhmakkaan 2,5-vuotiaan kanssa ei myöskään ollut kovin kevyttä. Tuntui väärältä, miksei lapsen isä voinut olla osallistumassa hänen elämään ja hoitamiseen. Mutta asiat täytyi vain hyväksyä. Ei auttanut itku markkinoilla. Ja hyvin mä selvisinkin. Koska samalla tiesin aivan varmana, etten tule loppuelämääni yksin täällä olemaan. Mulla oli täysi luotto siitä.

Ytimekäs ja niin totta oleva lausahdus💗

Viime kuussa, kun onnettomuudesta tuli 6 vuotta täyteen, oli se ensimmäinen kerta, kun vuosipäivä ei ollut minulle niin vaikea. Totta siis sekin lause, kuinka aika auttaa suruun. Vaikka pahimmalla hetkellä sitä ei pystykään uskomaan. Eikä suru oikeasti katoa - se vaan muuttaa muotoaan. 

Ensi kertaan taas! 😊