6. Etäsuhteessa seurustelemista

Meille tuli mieheni kanssa havahdus eilen illalla, liittyen Suomen peleihin. Mieheni oli lähdössä kaverinsa kanssa lenkille ja kysyi multa hieman varovaisestikin, että voisikos meillä olla jotain kisastudiota, jos kaveri sattuu sellaista kysymään? Mä olin aivan hämmentynyt jopa kysymyksestä, että miksi se noin kysyy ja sanoin, että no tottakai! 

Vielä joitakin vuosia takaperin mulla ja kavereillani oli usein kisastudioita Suomen MM-kisojen aikana. Musta ne oli tosi kivoja ja oon lapsesta saakka katsonut Suomen pelejä isäni sekä isoveljeni kanssa. Mutta tää havahdus, mikä meille iski oli se, että ei Miku edes tiennyt mun tykkäävän jääkiekosta millään lailla. Koska eipä me olla yhdessä aiemmin pelejä tai muita katsottukaan. Arki ja nää menneisyyden haasteet ovat todella ottanut otetta elämästä, kun tämmöiset kivat rennot jutut ovat siinä jääneet...😙

Tajusin itse, että oikeesti, me kyllä mieheni kanssa tiedetään aika vähän toistemme rentoja puolia, mitä me oltiin hieman nuorempana, sinkkuina, ilman lapsia. Parisuhteemme kuitenkin lähti suoraan lapsiperhe-elämästä. Mieheni hyppäsi Helsingistä sinkkumiehen rennosta elämästä minun elämääni, jossa oli mukana vajaa kolmevuotias vauhdikas uhmaikäinen lapsonen sekä nainen, joka toki oli valloittavan ihana, mutta samalla hyvin rankkojen kokemuksien läpi käynyt nainen. Ja tottakai menneisyys vaikuttaa jokaisen meidän elämässämme. Siinä vaiheessa onnettomuudestamme oli 2 vuotta ja 3 kuukautta aikaa. Voin kertoa, että isomman trauman/kriisin/onnettomuuden tms sattuessa, ei siitä pysty pääsemään täysin yli vuodessa tai kahdessa, vaan se ottaa aikansa. 

Menneiden vuosien läpikäyminen

Menneiden vuosien läpikäyminen jäi minulta viimeksi siihen vaiheeseen, kun aloimme seurustelemaan mieheni kanssa, juhannuksen aikoihin neljä vuotta sitten. Vaikka edeltävät vuoteni olivat olleet hyvinkin tapahtumarikkaita, ei elämässä siinä kohtaan ainakaan rauhalliset ja tasaiset ajat lähteneet käyntiin. Mutta hyvin odotetut ajat kyllä!

Tuntui niin mahtavalta, kun oli oma rakas elämässä muutaman yksinhuoltajaleski vuoden jälkeen. Alkuun kaikki tuntui niin ihmeelliseltä ja olimme todella onnellisia. Pohdimme jopa, että olemmekohan me liian samanlaisia? Joooo, ei huolta, todellisuus on kyllä tullut jo ilmi - Olemme hyvin hyvin erilaisia! 😁 Välillä meinaa erilaisuuden myötä hektisen lapsiperhearjen keskellä kiristää univelkojen kanssa hyvinkin paljon. Mutta se nyt on elämään kuuluvaa, vai mitä?   

Ensimmäiset 7 kuukautta seurustelimme etäsuhteessa. Helsinki-Kuopio välimatka, 400km, tuli hyvinkin tutuksi! Varsinkin Mikulle. Hän nimittäin matkusti yhtä viikonloppua lukuun ottamatta joka ikinen viikonloppu minun ja Ellan luokse Kuopioon. Toki kävin itsekin etelässä muutamia kertoja Ellan kanssa, mutta Mikun oli huomattavasti helpompi matkustaa yksin, kuin minun. Vr, onnibussit ja muutaman kerran lentokonekin tulivat tutuiksi. 

Koin silloin, että minulla oli kuin kaksi elämää. Arki yksin Ellan kanssa alkoi sunnuntaina klo 19.10 Mikun junan lähtiessä puksuttamaan Helsinkiin. Ihmettelin välillä, miten hänen lähtemisensä tuntui niin älyttömän pahalta. Kävin silloin vielä psykoterapiassa, välillä myös Mikun kanssa yhdessä (mikä oli kyllä huippua!!) ja psykoterapeutti kertoi minulle, kuinka tilanne oli suora triggeri (muisto) edesmenneen miehen kuolemaan, yhtäkkiseen poislähtemiseen ja minun yksin jäämiseeni. Vaikka se ehkä hassulta kuulostaakin, ja järjellä toki todellisuuden pystyikin ymmärtämään, vaikuttivat mielenalueen tunnemuistot hyvin vahvana! 

Olin aloittanut elokuussa työt uudessa työpaikassa ja Ella oli mennyt päiväkotiin kolmevuotiaana ensimmäistä kertaa. Toki se kaikki uusi elämäntilanne vei voimia. Työ ei myöskään tuntunut itselleni omalta, vaikken sitä alkuun tajunnutkaan. Hoidin arkipäivinä kaikki mahdolliset hoidettavat asiat ja kotihommat valmiiksi, jotta Mikun tullessa perjantaina illalla luoksemme, saimme viettää mahdollisimman kivaa sekä rentoa viikonloppua. Ja kyllä ne viikonloput mahtavia olivatkin! Nyt tässä jälkikäteen muistellessani, olivat nuo seitsemän kuukautta etäsuhteessamme hyvin tärkeitä meille. Iltaisin Ellan ollessa nukkumassa puhuimme joka ilta pari tuntia. Silloin ainakin tuli puhuttua, mitä harvoin nykyisin ehtii sillä tavalla tekemään. 

Muistan, miten kaipasin läheisyyttä valtavasti. Sitä, että mua pidettiin lähellä, halattiin, otettiin syliin. Että sain vaan olla toisen lähellä. Muistan, kun aivan pelkäsin silloin, etten saa "tankattua" tarpeeksi lähellä oloa viikonlopun aikana, jos meillä oli paljon kaikkea puuhaa. Olin aivan kuin pieni lapsi, joka tankkaa läheisyyttä äidin tai isin sylissä. 

Aika hyvä muistutus myös tähän hetkeen, aivan liian kiireisen elämäntilanteen keskellä, missä meillä on ollut isoja päätöksiä ja asioita hoidettavana samanaikaisesti, vielä pienten lasten kanssa. Tällaisissa tilanteissa nimittäin herkemmin parisuhde alkaa etääntymään, hermot kiristymään, toisen naama näyttämään rasittavalta ja kaipaisi vaan edes hetken rauhaa itsekseen, sen sijaan, että olisi toista lähellä. Mutta tässä ollaan. Niin ollaan luvattu Jumalan kasvojen edessä. Ja tämmöiset havahdukset, mitä eilen iltana tuli, auttavat hurjana ymmärtämään toista ja meidän tilannetta. 💗 Kovasti rakastetaan!

Seurusteluaikamme viikonloput sisälsivät yhdessä Ellan ja Mikun kanssa oloa, ystävien näkemistä, eri paikoissa käyntejä ja toisiimme tutustumista. Saimme myös muutamia kertoja olla aivan kahdestaan, kun Ella oli yökylässä ystäväni luona tai mummikkalassa Savonlinnassa. Ne olivat ainutlaatuisia viikonloppuja! 

Synttärijuhlia 💛

Treffit Puijontornissa ekaa kertaa ikinä!

"Mennäänkö keilaamaan?" vaihtui tandem-benjihypyksi, hauskaa!

Hassutteluhommia! Ystäviä eteläsuomesta ja Kuopiosta. Puijontorni. Parasta.

Muistan, kuinka pelkäsin tuolloin todella, että tää onni kestäisi vain hetken aikaa. En siis pelännyt sitä, että me erottaisiin, koska meillä oli niin selkeä varmuus toisistamme. Mutta pelkäsin, että menetän mieheni jotenkin rajulla tavalla. Että hänelle tapahtuisi jotakin. Sen takia etäsuhde tuntui piinaavalta. Muistan ajatelleeni, että muuttaisi nyt jo äkkiä tänne meidän luoksemme, jotta saisimme edes hetken aikaa olla yhdessä. Jotenkin elämän todellisuus oli hämärtynyt ja ajattelin, että minulle kävisi uudestaan samalla tavalla. Vaikka eipä sitä toki voisi uskoa käyvän, niin kuin minulle kävi, ennen kuin niin käy. Onneksi olen nykyelämässäni päässyt näistä peloistani eroon, enkä pelkää enää, niin kuin ennen.  💗😊

Kuopion väriestejuoksu! 😁

Näitä muistoja on ihana itsekin katsoa, tuleepa hyvä mieli! 💗

Ihana nojatuoli

Kuopion puolimaratonia

Linnanmäen valokarnevaalit 

Pikkujoulu naamiaisia

Porvoossa käyntiä ja joulunaikaa

Vietin joulua 2015 Mikun perheen kotona Ellan ja hänen perheensä kanssa. Vaikka joulu olikin erilainen, kuin mihin omassa perheessäni olin tottunut, olin äärettömän kiitollinen ollessani siellä, osana perhettä! Menneet joulut olivat olleet hyvin kivuliaita ja koska joulu on mielestäni juuri perhejuhla, korostui aviomieheni sekä Ellan isin puuttuminen hyvin konkreettisesti. Koin Kuopiossa kotona ollessani paljonkin yksin oloa ja perheen puuttumista. Muistan, kuinka kiitin Mikun perhettä tuona jouluna melkein kyyneleet silmissä, että sain olla siellä heidän kanssaan viettämässä joulua. 💗

Vuoden loppupuolella henkinen kuormani alkoi kasvamaan menneiden vuosien takia enemmän. Olin samanaikaisesti todella onnellinen uudesta miehestäni ja tulevista muutoksista, mutta selkeästi jonkin sortin uupumus alkoi orastamaan taka-alalla. Jäin loppuvuodesta pois työpaikasta, jonka olin elokuussa aloittanut. Se ei ollut minulle tarkoitettu työpaikka, vaikka hyvin pyrinkin työni tekemään. Työ oli henkisesti liian raskasta siihen kohtaan elämää, eikä työnkuva ollut minun luonteeseeni sopivaa. Tuo joulu tuli kyllä hyvin tarpeeseen. 💗

31.12.2015: Vuoden viimeisenä päivänä on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä kaikkea tämä vuosi on pitänyt sisällään. Vuosi sitten tässä kohtaa en olisi uskonut, mikä tilanne on nyt. Monia tilanteita ja tunneskaaloja olen tänä vuonna läpi käynyt, mutta eipä niiden loppua tarviikkaa, kuuluvat elämään. 😊 Olen kuitenkin kaikista niistä kiitollinen ja ennenkaikkea siitä, kuinka olen saanut alkaa eheytymään sekä löytämään tasapainoa ja sitä aitoa minun iloani taas elämään. 

Uusi vuosi tuo tullessaan sen, että moni asia elämässä on avoimena, mutta se on viimein varmaa, että tämä melkein 7kk etäsuhde loppuu 16.1 alkaen! Tervetuloa Miku Kuopioon siis. Sanotaan todellakin hyvästit vr, onnibussi, lentokone yhtiöille. 😉

Haluan toivottaa iloista ja siunattua uudenvuodenaattoa jokaiselle! Luotetaan siihen, että elämä kantaa, vaikka välillä tilanteet ovatkin todella vaikeita. Paremmat päivät 2016!