10. Uudestaan naimisissa ja lapselleni uusi isi.

Häämme olivat kyllä todella onnistuneet, eikä mitään ns. mokia sattunut. Häissä oli yllätyksiä niin vieraille kuin myös hääparille. Bändimme koostui ystävistämme ja he olivat tehneet meille laulun, jonka esittivät juhlassa. Yksi kaasoistani esitti myös omatekoisen laulunsa miehensä kanssa vihkimisen jälkeen. Ja mikä kaikista yllättävintä, mieheni oli tehnyt minulle räpin! Hän ei ollut koskaan ennen laulanut minulle, koska oli muutamia vuosia aiemmin hajottanut kurkkunsa liian monia keikkoja vetäneenä kurkunpääntulehduksessa.. Niinpä se oli yllätys todella!💛

Kirjoitukseni häiden jälkeen 2016:

Muutaman päivän miniloma statuksella "turistina Kuopiossa" 😊 Se on sisältänyt monenlaisia kahdenkeskisiä aktiviteettia ja myös hieman rentoutumista. Yläkuvassa Miku on innoissaan, kun pääsimme ajelemaan hääavoautollamme. Nyt on nähty neulamäen näköalapaikkaa sekä oltu rannalla nauttimassa auringosta uuden korttipelin ja eväiden lomassa. Eilen pääsimme näkemään Maaningan Korkeakoskea luonnonpuistoalueella, saimme olla hieman muuttoapuna sekä Fressillä salia. Tänään rullaluistelua ja illemmalla suppailua ekaa kertaa täällä järvien keskellä. 💗 

Ilta mennytkin sitten pakkaillessa, kun huomenna lähdemme Ellan luo Savonlinnaan ja sieltä sunnuntaina tulisielukonfferenssiin Kiponniemeen, mistä tämä kaikki sai alkunsa vuosi sitten. 💗 Toki arkiaskareita ja selvittelyjä kivojen juttujen lomassa, mutta mielikuvituksen avulla sitä voi kuvitella olevansa jossain aivan muuallakin kuin kotihuudeilla. 😊 Asenne ratkaisee.

Kaiken puuhailujen lomassa on ollut niin kiitollinen ja rakkauden täyteinen mieli! Ei me oikeesti ymmärretä mitä kaikkea on käynyt. Mä oon nyt vaimo, Miku aviomies, häh? Ollaan nyt aivan oikea perhe, Ella tyttäremme. Tässä johdatuksessa on ollut hyvä olla. Monenlaisia käsittelyjä on ollut ja varmasti tulee, mutta meillä on niin varma luotto, varmuus ja avoimuus tässä avioliitossa, että koemme sen olevan todella loistava peruspilari. 😊

Pieni kahdenkeskinen loma loppui pian ja yhteiselo lapsemme kanssa jatkui. Tyttäreni ja Mikun suhde eteni yllättävän hyvin sekä luonnollisesti pikkuhiljaa. Varmasti 7 kuukauden etäsuhteemme oli hyvä siinäkin suhteessa, että Ella sai tottua mieheni muuttoon kotiimme. Olimme ennakkoon varautuneet, että hänelle voisi nousta suurempikin kapina hänen tulosta elämäämme, mutta hyvin se meni. Luontevasti Ella alkoi vaihtamaan Mikun sanomista Miku-isiksi ja lopulta isiksi. On älyttömän mahtavaa, kuinka tyttäreni pitää miestäni täysin isänään, mitä hän toki onkin. Tasa-arvoisesti nykyisin pikkusiskonsa kanssa. Toki tyttäreni on aina ollut hyvin lujittunut minuun, yhä tänäkin päivänä.

Muistan, miten äärettömän kiitollinen olin siitä, että tyttäreni sai hyvän, luotettavan ja huolta pitävän isin jo näin pienenä. Ella oli 2 v 9kk, kun tapasimme mieheni kanssa, eikä hän juurikaan ollut vielä ymmärtänyt isän puuttumista. Olen kyllä avoimesti hänelle puhunut kolarista ja biologisen isän kuolemasta. Muistan hänen puhuneen minulle noin kolme vuotiaana topakan suloisella äänellä: "Äiti ja J-isi hoitivat minua, kun olin pieni. Äiti vaihtoi vaipan. J isiä ei ole enää, se on kuollut. Mutta J-isi rakastaa meitä tosi kovasti. Ja Miku-isi rakastaa meitä ja pitää huolta!" 💗

Menimme perheenä jo häistä seuraavalla viikolla Tulisielukonfferenssiin, jossa olimme vuotta aiemmin mieheni kanssa tavanneet. Olimme tuolloin molemmat konfferenssin tiimissä ja vitsailimmekin sitä, että tässä on meidän häämatkamme. Onneksi oikea häämatka järjestyikin yllättäen hyvinkin pian tämän jälkeen!

Jos nyt rehellisiä ollaan, niin kuin useimmiten tuppaan olemaan, olin kaiken tuon onnen ja ilon keskellä mielettömän kuormittunut sekä väsynyt. Kun häät olivat ohi, sain vapautua mielettömästä stressistä sekä jännityksestä ja muutenkin tiukka kevät alkoi purkautumaan. Konfferenssi, jossa heti häiden jälkeen olimme, otti minulle hyvin tiukille ja lisäksi mieheni oli siellä tosi kipeänä. Itse tapahtuma oli kyllä onnistunut ja hyvä!

Selkeästi mieleni ei ole pysynyt mukana kaikkien muutosten keskellä, joita elämässäni on ollut valtavasti. On ajoittain tuntunut, kuin eläisi dynamiitin kanssa, joka voi missä vaiheessa vaan syttyä sekä räjähtää. Ja kyllä se välillä räjähteleekin. 💥 Kaikki se onni ja ilo mitä uutena oli elämään tullut, piti minua kuosissa, mutta ajoittain mielenmyllerrykset sekä pelot tuntuivat hyvin rankoilta, joita menneestä nousi. Minulla oli kuitenkin onneksi perus hyvä olo olla. Ei oikein osannut edes uskoa, että nyt minulla oli mies, joka mua todella rakastaa. Joka rakastaa myös tytärtäni ja haluaa aidosti olla isi hänelle. Nyt ja aina. Meni kauan aikaa, että pystyin alkaa luopumaan vastuistani myös toiselle ja uskoa, etten ole tässä yksin. Ajoittain yhä kipuilen välillä näiden asioiden kanssa. 

Meidän onneksemme pääsimme häistä kuukauden päästä häämatkalle 8 päiväksi Kroatiaan. Se on ollut suhteemme ainut viikko, kun olemme saaneet olla viikon kahdestaan. Oli ihanan aktiivinen loma! En ole itse pelkästään hotellin altailla olija, vaan tykkään liikkua kohteessa pyörällä, juosten ja myös osittain vaikka mönkijällä, mutta ylipäätään nähdä ympäristöä! Reippailun jälkeen nimittäin hotellien buffet-ruoat ja rannalla löhöily auringossa maistuu paljon paremmalta. 😉

Bracin saarella Krotatissa 7/2016

Häämatka oli tosi hyvä. Koska siellä sain myös pysähtyä. Pysähtyä hieman ajattelemaan elämää ja menneitä aikoja. Alla kirjottamani teksti Bracin saarelta aurinkotuolilta 12.7.2016:

Pysähtyminen, hiljentyminen, edes pieneksi hetkeksi, tekee välillä todella hyvää. Viimeiset vuoteni ovat olleet raskaampia ja voimia vieviä, mutta niistä on läpi menty Ellan kanssa. Me ollaan saatu apua perheeltä, ystäviltä ja Jumalalta. Jokaiseen hetkeen on ollut tarvittavat voimavarat ja oon saanut myös iloita asioista.

Viime kevään aikana alkoi väsymys tulla takapakkina. Oli tilaa hengittää ja luovuttaa vuosien jälkeen. Oli turva konkreettisesti lähellä ja apuna. Kävin läpi monenlaiset identiteetti/oman arvon kriisit. Koin oikeasti olevani täysin luuseri, joka ei oo töissä ja voimaton olemaan mitään tärkeää. Kuulostaa järjettömältä - tiedän, niin se onkin. Nää asiat on ollu hirmu tärkeää käydä läpi just itse, että voisi taas nähdä sen todellisen arvonsa ja itsensä sellaisena kuka oikeasti on. Ilman, että toisten sanat tai teot määrittelisivät mun arvoa. Vaan että tietäisin sen itse, eikä se heiluisi ympäristön mukaan.

Koin myös huonoutta siitä, että en välttämättä ollut auttamassa ja monessa jutussa mukana. Mua suorastaan pelotti, että mua pyydetään johonkin vastuuseen, koska en olisi oikeesti jaksanut. Mutta nyt oon tajunnu, että oikeesti on aikansa kaikella. Nyt on ollut/on aika ladata akkuja, jotta voi sitten olla taas täysillä koko sydämestään aidosti mukana. 😊 Sillä omalla energisyydellä ja aidolla ilolla! Mä niin arvostan aitoutta. Enkä halua/ole halunnutkaan itse epäaidosti toimia.

Nyt voimavarat ovat saaneet pikkuhiljaa alkaa kasvamaan. Nimenomaan pikkuhiljaa. Koska se mun oma vanha luonne lähtisi taas vaan porskuttamaan ja satasella menemään mukaan joka juttuun, mutta ei. Tästä koitetaan lähteä eteenpäin tasaisesti ja rauhallisesti ymmärtäen, että mun pysyvä rooli on nyt vaimo ja äiti, joka haluaa rakentaa vankan muita ihmisiä rakastavan identiteetin Jeesuksen varaan, eikä oman ymmärryksen.

"Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Tunne hänet kaikilla teilläsi, niin hän sinun polkusi tasoittaa." -Snl 3:5-6 

Joskus on hyvä pysähtyä. Edes hetkeksi. Silloin voi jopa oivaltaa ja ymmärtää jotain isompaa. Mulle tää pysähtyminen on aina ollut haastavaa. Helpompi höntyillä paikasta toiseen. No, onpahan saanut aikaseksi paljon asioita, mutta onko se oikeasti tärkeintä?