Havahdukset ja oivallukset - Niin parhaita!

Oon julkaissut alla olevan tekstin Facebookissa ja muistan yhä tuon hyvin voimakkaan tunteen sitä kirjoittaessani. Nyt näistä ajatuksista on tasan vuosi aikaa ja kylläpä niitä muutoksia on taas ollutkin! Enpä olisi uskonut, että vuoden päästä asun Keravalla, väliaikaisesti rakennusajan anoppilassa perheeni kanssa ennen lopullista Järvenpäähän muuttoa. Ja että tyttäreni aloitti tällä viikolla 1-luokan Järvenpään koulussa melkein tonttimme vieressä. Tai että 2-vuotias vauvani on harjoitellut tällä viikolla päiväkotiin tutustumista, mikä on myös Ellan koulun vieressä. Lista olisi loputon, jos jatkaisin näitä ”enpä olisi uskonut juttuja”. 

16.8.2018:

”Nyt iski havahdus. Huomenna 17.8 on tasan 9 vuotta, kun mä muutin J:n (edesmennyt aviomieheni) kanssa Kuopioon. Oltiin päivää aikaisemmin, eli tänään, menty naimisiin. Oltiin nuoria, mä vielä hetken 20v. Opiskelut olivat molemmilla edessä ja täysin uusi elämä. Siitä reilu vuoden päästä mä valmistuin sairaanhoitajaksi ja menin töihin. J jatkoi opintojaan yliopistossa. Ella syntyi iloksemme reilu 3 vuoden päästä. Siitä puolen vuoden päästä autokolari tapahtui ja J kuoli, melkein itsekin. On jotenkin aika haastavaa ymmärtää mitä kaikkea tää 6 vuotta on pitänyt sisällään.

Nyt mä yhtäkkiä havahduin tänään lapsien ollessa päiväunille ja hetken pysähtyessäni, että oikeesti mulla on järkyttävän suuri suvun ja perheen kaipuu! Tajusin, että oon 9 vuotta ollut kaukana perheestä ja siitäkin ison osan yksin lapseni kanssa. Mä rakastan mun lapsia aivan tolkuttomasti, mutten ole pystynyt miettimään omaa elämääni ja omia haaveitani kunnolla niin pitkään aikaan. Mun identiteettiä ja roolia on heitelty paljon: kuka mä oon, missä mun kuuluu olla ja elää. Mä tiedän, että mun on myös pitänyt olla tähän kohtaan asti just tässä ja täällä, aiemmin suuremmat muutokset ois sattunut liikaa. Mutta nyt mä tiedän, että alan olemaan valmis muutoksille, mitä ne ikinä sitten onkaan! En tiedä mitä se tarkoittaa, missä ollaan ja missä eletään, mutta tää tieto on mulle uskomattoman tärkeä, että vaikka mua isommat muutokset pelottavat traumoista johtuen, mä tiedän olevani valmiimpi siihen sen olessa ajankohtaista!

Mä oivalsin Mikun kanssa jutellessamme yks ilta, että sen takia pienemmät arkielämän myllerrykset ovat sekoittaneet mun mieltä yllättävänkin paljon, koska mulla on pohjalla vielä niin rankat kokemukset mitä reilut viisi vuotta ovat olleet, että helposti meinaa sitten läikkyä yli. Lisäksi sitä ei ole juuri uskaltanut ryhtyä uusiin haasteisiin tai edes miettiä niitä, kun ensinnäkään ei ole mihinkään ylimääräiseen aikaa ja toiseksi, mulla on aina se ajatus, että joudun vastaamaan kaikesta yksin, vaikka en joutuisikaan. Voi hitsi, ku ihminen osaisi ymmärtää myös oman elämänsä asioita, eikä piiskaisi itseään niin paljoo. Oon tästä aiemminkin puhunut, mutta varmaan just vielä oman kypsymättömyyteni ja suurien muutoksien johdosta oma tunnemaailma on päässyt liikaa horjumaan.

Mä täytän parin viikon päästä 30 vuotta. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja kyllä mua se jännittääkin, mutta mitä se onkaan, tiedän ja haluan turvautua parhaimpiin käsiin, mitkä ovat mua kantaneet tähänkin saakka.  Millään muualla ei ole loppujenlopuksi väliä.

Tänään J on ollu mun mielessä enemmän. Ja hän saa kulkea ajatuksissamme osana meidän perhettä. J odottaa mua taivaassa elämänpuulla, niin kuin sovittiin uskomattomalla tavalla sattumalta 2 vkoa ennen hänen kuolemaansa, sillon kun ei tulevasta onnettomuudesta tiedetty vielä mitään... Siellä otetaan sitten isot halit! 💛

Mutta ennen sitä on vielä elämä elettävänä! Ja mä haluan, ettei traumojen myötä tulleet pelot ja epävarmuudet pääsisi vaikuttamaan sen etenemistä! On tosi siistiä, että tänään mulle tuli sellainen ”potkaisu”, että haluan alkaa menemään elämässä eteenpäin ja ottaa uusia haasteitakin vastaan! Oon tosi kiitollinen mun perheestä. Niin rakasta ja raskasta elämää! Me neljähenkisenä perheenä ollaan ydintiimi, millä on turvallista liikkua eteenpäin. Ja onneksi Taivaanisä on meidän leaderina!” 🙏

Kuva Kolilta 9.8.2018

Tää havahdus vuosi sitten oli hyvin tärkeä ja olennainen eteenpäin menemisen kannalta. En olisi varmasti ollut valmis näin suuriin elämää muuttaviin muutoksiin ilman tuota havahdusta. Yllä olen kirjoittanut suuresta kaipuustani lähemmäs sukua ja perhettä. Nyt asutaan hyvin konkreettisesti lähellä Mikun sukua, koska asumme väliaikaisesti heidän kanssaan! 😅 

Tiedän, että monia hirvittäisi asua anoppilassa, eikä varmasti siihen suostuisikaan, mutta koen tämän olleen meille hyvä ratkaisu. Tottakai on inhimillistä, että välillä kaipaisin vain oman perheeni aikaa, omia tuttuja rutiineja (reikäkalsareissa kotona kulkemista, pissalla oloa vessassa ovi auki ja mitä näitä nyt on) sekä ylipäätään omaa kotia, mutta haluan ajatella tämän vaihtoehdon positiivisia puolia. On ollut mahtavaa oppia tuntemaan sukulaisiaan paremmin ja ennen kaikkea lapsemme saavat olla hyvin lähellä yksiä isovanhemmistaan. Heidän suhteen kannalta loistava juttu!💗 Muutenkin tämmöinen "kolme sukupolvea samassa" on vanhan kansan viisautta. 😉

Yhteiset rutiinit hakevat varmasti vielä vähän paikkaansa, mutta tää mun elämä on ollut niin myllerrysten keskellä jo monta vuotta, että hyvin tämäkin tästä menee maaliin saakka! Olemme perheeni kanssa kiitollisia siitä, että meitä pyydettiin tänne rakennusajaksi asumaan ja tarjottiin meille omaa kotiaan, missä oli runsaasti tilaa. Mutten kiellä, etteikö multa olisi jo aika moniakin äänen korotuksia täällä tullut. Lapsilleni ja miehelleni siis, vielä en ole anopille ja appiukolle räyhkännyt. 😉 Ainakaan pahasti? Kyllä toki käyttäytyä täytyy osata tai ainakin opetella, mutta minkä sille temperamenttiselle luonteelleen mahtaa! 😗 Täältä löytyy tarmoa molempiin suuntiin, niin super hyvässä kuin.. ööhh..ei välttämättä niin hyvässä.

Maastopyöräilyn taukopaikalta

Nurmenajolta! Pihatyöt on parhaita 😁

Koiran talutusta lasten kanssa

Mutta palatakseni tähän päivämäärään ja muistoihin.. Tänään olisi ollut 10-vuotis hääpäivämme edesmenneen mieheni kanssa. Tottakai on hyvä pysyä tässä hetkessä nykyisen aviomieheni kanssa, mutta tietyt päivämäärät pysyvät ja tiedän, ettei tämä muistelo miestäni haittaa. J kulkee osana perhettämme ja uskon sen tekevän enemmän hallaa, jos yrittäisin unohtaa tai poistaa muistoja mielestäni. Varsinkin kun J on Ellan biologinen isä ja välillä useinkin tyttäreni mielessä, jolloin asioista avoimesti keskustellaan. 

10 vuotta sitten treffeiltä, jolloin olin vielä nuori ja söpö, 

enkä tiennyt elämän niin kivikkoisemmista teistä.

Tämä kesä on ollut hyvin tiivis, suurien muutosten kesää ja nyt syksyn tultua olen selkeästi alkanut hieman läpikäymään mitä kaikkea tässä onkaan taas tapahtunut. Näin se mieli toimii, ei todella ole aina tässä hetkessä. Ainakaan mulla.

Elämän juoksuja