Päästäkää mut vapauteen!

Kurkkua kuristaa, hermot ovat kireällä, autossa soi smurffilevy 100 x putkeen (onneksi sentään, kun Jippii levy oli kuultu jo 1000 x). Perhe on läsnä, mutta silti pään sisällä kuuluu huuto: "Päästäkää mut vapauteen!". Edes hetkeksi.

Elän tällä hetkellä haavettani, unelmaani. Perhe-elämää. En osannut lapsena juuri muusta haaveilla. Mies ja lapsia. Toki myös koti, jota nyt ei tällä hetkellä ole, vaan se rakentuu ehkä ensi kesäksi. TOIVOTTAVASTI.

Huomaan olevani tällä hetkellä ajoittain hyvin kuormittunut. Olen kohta ollut seitsemän vuoden ajan äiti. Se on ollut niin rakasta ja raskasta aikaa. Oon tsempannut näiden vuosien aikana älyttömästi. Monella eri osa-alueella.

Ensimmäisen vauvani synnyttyä olin äärettömän onnellinen aviomieheni kanssa. Ekat kaksi viikkoa koin niin suunnatonta kiitollisuutta ja onnellisuutta. Ihmettelimme vain mieheni kanssa tuota kaunista uskomatonta aarrettamme, tässä meidän kanssamme. Vaikka öisin heräsin 2h välein imettämään, ei se haitannut.

IPI = Ihana pieni ihminen 💗

Vauvallamme alkoi vajaa kaksi kuukautta kestävä koliikki. Hän itki ja huusi joka ilta klo 18-24. Mutta ei se silti haitannut. Oli se raskasta, mutta yhdessä me se hienosti vedettiin. Rakastin kotona olemista ja aloin puhua miehelleni jo lapsemme ollessa 4kk ikäinen, että tehtäisiinkö toinen lapsi.

Lähdimme ajelemaan Leville hiihtolomamatkalle vauvamme ollessa 6kk. Sen oli ajatus olla todella perheen yhteinen loma, missä mieheni ei tekisi yritysjuttujaan, kun maisteripaperitkin olivat juuri tulleet valmiiksi yliopistosta ja kevät oli ollut kiireinen.

Oon aina ollut hyvin sisukas nainen. Aivan lapsesta asti. Mua kutsuttiinkin päivähoitoiässä pippuriksi. Kai nimellä jotain perääkin on. Oon aina ajatellut, että kaikesta selviää. Ja näin ajattelen yhä. Monesta onkin täytynyt selvitä, vaikken sitä kaikkea edes käsitä tai osaa antaa arvoa itselleni.

Sisukkuus on auttanut mua läpi viimeisistä lähes 6.5 vuodesta. Niin kuin olen aiemmin kertonut, hiihtolomamatkamme päätyi Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Lomakohde ei kyllä ollut suunnitelmien mukainen. Oon ollut yllättävän vähän katkerana siitä, että joku 20-vuotias miehen alku ajoi 100km/h päällemme, tehden minusta yksinhuoltajalesken ollessani 24-vuotias. Hiihtolomamatka vei mieheni Ouluun ruumishuoneelle arkkuun, minut teho-osastolle kamppailemaan hengestäni ja vauvamme lasten osastolle eri tutkimuksiin. Perheeni hajosi täysin.

Ehkä jonkinlainen viha ja katkeruus on alkanut nousta näin vuosien jälkeen pintaan vähän enemmän, mutta uskon suurimpana syynä olevan väsymyksen siitä, mitenkä paljon menneet vuodet sekä suuret muutokset yhä painavat taka-alalla nostaen päätään yllättävänkin usein välillä.

Näihin 6v 5kk aikaan on mahtunut niin älyttömästi muutoksia; hyviä, huonoja, ihania ja raskaita. Mun on vaikeaa hahmottaa mikä johtuu aina mistäkin, miksi koen olevani juuri nyt ajoittain hyvin taakoittunut. Ja kuinka tunnetila vaihtuu 100 kertaa päivässä. Oon usein miettinyt, että kuinkahan monta eri tunnetilaa kotiäiti kokee yhden päivän aikana? En ehkä ole ainut äiti, joka kokee näin.

Musta tuntuu, että miesten on paljon kevyempää elää, kun ne ajattelevat vaan yhtä asiaa kerrallaan. Itse kun multitaskaa koko ajan, eikä levossakaan oikein osaa olla ajattelematta, niin monesti mietin, kuinka rentoa olis keskittyä yhteen juttuun kerralla. Ollaanko me naiset turhan tarkkoja välillä? Toisaalta miten kaikki hommat ehtis tehdä, jos ei tekis 4 asiaa samanaikaisesti? En mä tiiä, joku tasapaino tässä varmaan pitäs olla.

Samaan aikaan elät parasta aikaa elämässäsi ja samalla koet pääsi hajoavan millä hetkellä hyvänsä. Käyt jatkuvasti kaupassa, mietit mitä ruokaa teet ja laitat ne esille lapsillesi. 90% todennäköisyydellä joku valittaa ruuasta, vaikka loppuenlopuksi se olisikin hyvää.

Olisit kyllä maailman paras kokki joka päivä, jos ruokana olisi mikrossa lämmitettyjä kaupan pinattilettuja + nakkeja ja makaronia. Mutta koska et juurikaan suosi valmisruokia ja täytyyhän kaikki ruuat nyt itse hienosti tuoreesti tehdä (näitä lapsuuden kodista tulleita malleja, joiden muuttuminen vie aikaa), niin tätä "herkkua" on harvemmin! 😁 (Paitsi tänä kesänä on ollut kyllä useaankin kertaan).

Muista toki pestä paljon pyykkiä, siivota jatkuvasti tai sitten elä sotkussa. Vie mennessäs, tuo tullessas, näinhän se meillä naisilla menee.

Unikoulut! Ne on parasta. Ja pahinta. Mun eka tyttö on ollut mestarinukkuja. Unikoulutin hänet 10kk ikäisenä ja ystäväni olivat varoittaneet, kuinka huutoa voi piisata tunteja. Tyttö huusi 3min ja nukahti. Aha, eihän tämä unikoulu ollutkaan yhtään paha! Hienosti opetin myös kavereille, miten fiksua tämä on. Itsekseen on käynyt nukkumaan jo 6 vuotta. Päiväunetkin lopetti nukkumasta vasta pari kuukautta sitten.

Mutta - entäs tämä toinen nassikka? Muuten niin kultainen tasaisemman oloinen lapsi, mutta unikoulu? No se on kestänyt kohta kaksi vuotta. On ollut jos minkälaisia vaiheita. Huutoa on riittänyt. Aikaa on mennyt. Hyviäkin vaiheita välissä, kunnes flunssa iskenyt ja kaikki mennyt pipariksi. Viimeistään kun tutti täytyi kaksivuotiaana lopettaa, loppui myös päiväunet. Oppi kiipeämään pinnasängystä - täytyi ottaa laita pois. No eipä sitä sängyssä enää sitten kestetä. Raivotaan ja huudetaan, koska ei kai nyt päivää voi vielä klo 21.30 lopettaa, kun on klo 7 herätty? Oikeesti, kellä unentarve on näin vähäinen? Ei mulla ainakaan.

Ja kai teilläkin on testattu omalla kakalla maalausta? Sitä kannattaa harrastaa hiljaa salaa huoneessa klo 22, kun vanhemmat kuvittelevat sun olevan kiltistä unille käynyt. Senkun vaan kakkaat vaippaan, avaat pyjaman, tuikkaat molemmat kätesi kakkaan ja wolaa, alat maalaamaan! Saatat ehtiä maalata sänkysi, seinän, pinnasuojan, kaikki lakanat, yöpyjamasi ja toki itsesi kauttaaltaan, ennen kuin vanhempiasi tajuavat sen! Hihii!

Miten lapset osaavat olla samanaikaisesti niin ihania ja rasittavia? Miten se oma lapsi osaakin käydä hermoon niin pahasti? Mutta samalla olla korvaamaton. Mulle lenkit ja jumpat ovat purkukeinoja. Saatan lähteä henkisesti aivan revittynä lenkille ja palata elinvoimaisena takaisin. Sitten olla taas kahden minuutin jälkeen hajalla, mutta toisaalta taas, tää on niin parasta.

Ja ne hetket, kun lapset sanovat sulle jotain niin kaunista! Isompi huutaa pyörälenkillä täysillä: "Mulla on paras äiti!", tekee salaa huoneessaan kortteja ja kirjeitä, mihin on kirjoittanut mitä ihanimpia asioita. Pienempi hokee: "Rakas äiti, hali pusu!" ja tulee mutistamaan. Niissä hetkissä kireys lähtee ja sydän on aivan sulaa. 💗 Mun omat rakkaat.

Mun parhaat pimut ikinä!💗

Kohta koululaisen kirje perheelle 💛

Pyörälenkin taukopaikka

Eka mehujää!

Päästäkää mut vapauteen. Ehkä se on näiden seitsemän vuoden kokonainen summa. Ehkä tää johtuu tästä 2.5kk perhekesälomasta 24/7 lasten kanssa, juuri muuttaneena uuteen kaupunkiin, omakotitalon rakennusprojektisuunnitteluiden keskellä ja asuen väliaikaisratkaisussa anoppilassa. Lapsetkin somasti lopettivat päiväunet, niin ei välibreikkejä suotta pääse päivällä pitämään.

Ehkä mä kaipaisin edes pientä vapautta, missä kukaan ei vedä mua mihinkään, vaadi multa yhtään mitään tai huuda mulle. Että voisin päästä ajattelemaan omia ajatuksiani, saada kiinni omista unelmistani, joita ehkä jossain on? En tiedä. Toisaalta jos olisin yksin, ikävöisin viimeistään jo kahden päivän jälkeen perhettäni. Muistan kyllä, kuinka edesmenneen mieheni kuoltua itkin hänen vaatteidensa puuttumista pyykistä ja sotkuja, mitä hän teki. Ihania sotkuja, elämää, rakkautta. Ne on kyllä oikeesti parasta. Kiitän siis jokaisesta pyykkikoneellisesta täynnä eri kokoisia vaatteita! 💗

Oon 6v 5kk (onnettomuuden jälkeen) miettinyt jossain pikku väleissä, mikä musta oikeesti tulee isona? Mikä on mun tarkoitus täällä maan päällä? Miksi mä jäin henkiin siinä kolarissa?

Mä uskon tarkoituksiin. En usko, että turhaan selvisin hengissä. Ainakin sain jäädä äidiksi omalle tyttärelleni. Ja olla nyt äiti kahdelle tytölleni. Sekä vaimo uudelle miehelleni. Jospa muutakin? Miksi me ihmiset emme osaa tyytyä siihen, mitä meillä on? Miksi täytyisi saada aina enemmän?

Oikeesti meillä kaikilla on edes jotain. Mulla on perhe ja vaikka mua välillä hapottaa aivan hurjana, en vaihtaisi sitä mihinkään. Miten parasta se on, kun olet niin korvaamaton omille lapsillesi? Vaikka se rasittaakin välillä, ettet pääse lähtemään omille menoillesi, kun lapsesi roikkuu sussa kiinni, mutta mitenkä älyttömän tärkeä sitä onkaan toiselle?

Linnanmäellä kaksin

"Ne on niin hetken pieniä" - tuttu lause? Mä kyllä muistan, kun mua kehoitettiin nauttimaan tästä ainutlaatuisesta ajasta lapseni ollessa 2-3 vuotias uhmaikäinen, joka sai raivokohtauksia vähintään viisi päivässä puoli tuntia lattialla raivoten. Kyllä mä 25-vuotiaana yksinhuoltajaleskenä nautin kovasti joka hetkestä.

Breikkejä täytyisi kyllä saada. Edes pieniä. Ne hetket tekevät ihmeitä. Ensimmäisen lapseni kanssa en voinut kuvitella laittavani häntä hoitoon, jos olin itse kotona. Mutta kuinka tärkeää se olisi ollut omalle jaksamiselle ja mielenterveydelle? Ei aina tarvitse pinnistää äärimmilleen. Miksi pitäisi? Puhun tätä samalla nyt itselleni.

Kiitetään, rakastetaan, iloitaan, nauretaan, itketään ja raivotaan yhdessä. Vertaistuki kunniaan! Äidit pitäköön yhtä! Äläkä tuskaile iltaisin, miksi hermot eivät taaskaan kestäneet? Ei ne kestä muillakaan! Tai ehkä jollain superäideillä?

Vain äiti tietää, mitä äitiys on. Niin rakasta raskasta arkea. 💗

"Olet paras äiti lapsillesi!"

#äitiysonparasta
#rakastetaanlapsemmepuhki
#oletparasäitilapsellesi
#lapsiperhearki
#raskastajaraskasta
#parastajapahinta
#vertaistuki
#parastuki
#kiitollisuustästähetkestä
#päästäkäämutvapauteen
#edeshetkeksi