Vauvat, uhmaikä, äitiysmorkkistelut - Äitiys kasvattaa

Ensimmäisen lapsen odottaminen on jännittävää. Selaat Vau.fi sivuston raskauskalenteria lähes joka päivä ja luet mitä milläkin raskausviikolla tapahtuu. Muistan itse odottaneeni eniten raskausviikkoa 28, koska silloin vauvani oli oletuksen mukaan 1kg painava! Miten hieno merkkipaalu. Silloin oli myös juhannus ja ihka ensimmäinen palkallinen kesälomani alkamassa. 

Raskausviikon 37 täytyttyä tiedät, ettei vauvasi ole enää keskonen, joten se voisi syntyä koska vaan. Tavallaan jo odotatkin, että millon hän päättää syntyä ja millä tavalla. Meneeköhän lapsivedet vai alkaako supistukset? Niin ihmeellistä ja jännää. Yöunet alkavat olla jo aika huonoja ja olo muutenkin tuntua nimensä mukaisesti raskaammalta. Vaikka itselläni on kyllä mennyt molemmissa raskauksissa loppuun saakka tarmokkaasti. 😅 

Kaksi päivää ennen esikoisen syntymää.

Jäi toisen lapsen kohdalla ne söpömmät raskauskuvat ottamatta 😂

Ensimmäinen synnytykseni käynnistyi yöllä hiljalleen alkavilla supistuksilla ja toinen lapsivesien menolla. Tai ei lapsivettä mennyt kuin pikkuisen kerrallaan, mutta siitä tiesi, että nyt se alkaa. Ensimmäinen synnytys kesti minulla 24 tuntia ja toinen 9 tuntia. Tai näin ne kirjattiin, koska lasku alkaa vasta supistusten alkamisesta. Synnytys on rankka ja iso ponnistus äidille, mutta on se samalla myös niin ihmeellinen matka. 

Muistan kun ystäväni, joka on synnyttänyt viisi lasta kertoi minulle, kuinka hänestä synnytys oli niin ihanaa. Mä todella ihmettelin ensimmäisen synnytyksen jälkeen tuota kommenttia. Miten siitä voi nauttia ja tykätä! Kunnes toisen synnytyksen jälkeen aloin ymmärtää hänen kommenttiaan. Toinen synnytys oli helpompi ja se ihmeellisyys, kun oma vauvasi nostetaan rinnallesi lähes 9 kk odotuksen jälkeen on tunne mieletön! 

Ensimmäinen tytär synnytyssalissa

Toinen tytär synnytyssalissa

Vauva-arki ja sen tuomat muutokset

Vauvan syntymä tottakai muuttaa arkea ja elämää kaikella lailla. Itselläni esikoisen syntymä oli hyvin odotettu asia. Vaikka olin 24-vuotias, halusin omaa lasta jo useamman vuoden. Jotenkin perhe-elämä oli mun ykkös asia elämässä. Toki yöheräämiset ja hormonimuutokset vaikuttavat äidin sekä koko perheen elämässä, mutta mulle se oli tosi mieluista aikaa. 

Jotkut saattavat kokea vauvavuoden hyvin raskaana, koska se on sekä fyysinen että henkinen ponnistelu, mutta itselläni suurimpana yllätyksenä äitiydessä oli esikoiseni uhmaikä. Se tuli niin puun takaa, miten voimakas ja kokoaikainen uhmailu voikaan olla! Lisäksi elin uhmaikää yksin lapseni kanssa, koska puolisoni oli menehtynyt kertomassani auto-onnettomuudessa vauvamme ollessa puoli vuotias. Elämässäni oli tapahtunut täydellinen heitto paljaalle kalliolle, jossa kaikki palaset täytyi alkaa keräämään alusta. Mutta siitä on selvitty.

Tyttäreni ollessa 2-3 vuotias, oli mulla välillä semmoinen olo, että tässäkö tämä elämä oli. Elämäni oli niin konkreettisesti kokoaikaisesti lapseni hoitoa aamusta yöhön, eikä apuja juurikaan ollut. Onneksi kuitenkin pääasiallisesti mulla vallitsi luotto siitä, että asiat järjestyvät ja mä vedän tästä läpi. Mä en ole tullut tänne maailmaan luovuttamaan. Se varmuus ja rauha auttoi mua yli raskaimpien vuosien.

Uhmaikä koko ikä?

Sä voit miettiä näin, jos sä omistat tällä hetkellä uhmaikäisen lapsen. Mutta voin huojentaa oloasi, kyllä se uhmaikä helpottaa! Toki temperamenttisella luonteikkaalla lapsella ponnekkuus säilyy, mutta itse uhmakkuus iän myötä helpottaa. Tai muuttaa ainakin muotoaan ennen seuraavaa uhmavaihetta. Toisella lapsellani (2.5v) on uhmaikä tällä hetkellä, mutta nyt se enemmänkin huvittaa ja tiedän sen joskus loppuvan. Haluan nauttia nyt tästä pikkuisesta minkä voin! Ihana ponnekas tyttäreni. Ei ole kohta enää vauvelia mulla, yhyy.

Sulla voi myös olla sellainen fiilis, ettei omaa aikaa ole milloinkaan. Vähän sitä toki onkin lapsien ollessa pieniä, mutta jo nyt esikoiseni ollessa seitsemän vuotta oon alkanut hahmottamaan, että kohta se ei enää tarvitse mua niin paljoa! Ja se oikeastaan hirvittää. Tavallaan musta tuntuu, että tää seitsemän vuotta on ollut mun koko elämä, mutta toisaalta kai se aika nopeasti on mennyt. Toinen tyttärenikin on jo pieni tyttö eikä mikään vauva. Joten nautitaan äidit tästä vaiheesta nyt! Kaikkine mausteineen mitä pikkulapsiarki on. Tätä me tullaan ikävöimään aivan varmasti. Mä ainakin.

Voin kertoa, että ihmeellisiä hetkiä voi yhtäkkiä tapahtua! Pari viikkoa sitten lauantai aamuna heräsimme mieheni kanssa aivan hämmentyneenä klo 9.30. Siis 9.30?!? Koska näin on tapahtunut?? Ja syy siihen oli se, että tyttäremme olivat heränneet itsekseen, menneet katsomaan hetkeksi lasten ohjelmia, jonka jälkeen seitsemän vuotiaamme oli riisunut 2.5 vuotiaalta yökkärit, vaipan, käyttänyt potalla pissalla, pyyhkinyt pepun, pukenut päivävaatteet päälle, pessyt häneltä hampaat sekä harjannut hiukset! Sen jälkeen hän oli ottanut jääkaapista valmista riisipuuroa sekä lämmittänyt sitä molemmille mikrossa ja he olivat syöneet yhdessä isomman avustuksella. Sen jälkeen he tulivat herättämään meidät. Siis mitä ihmettä??!!?? Olimme aivan ällikällä! 😀 Tottakai kehuimme ja ylistimme tyttöjä maasta taivaaseen. Ei arki kyllä aivan samanlaisena ole jatkunut, mutta tämmöiset timanttihetket muistuttavat meitä siitä, että varsinkin esikoinen on jo aika iso tyttö!💛

Mä ehkä itse olisin ensimmäisen lapseni uhmaiässä kaivannut kuulla muilta kokeneemmilta jo, että uhmaikä helpottaa joskus. Kyllä sen varmasti alitajunnassaan käsitti, mutta sen ääneen kuuleminen olisi helpottanut. Sen sijaan kuulin näitä kommentteja, kuinka nyt kannattaa nauttia tästä ajasta, koska ne ovat niin hetken vain pieniä. Tottahan se on, mutta pahimman uhmakaaoksen keskellä se ei helpota. Ja kaikilla lapsilla ei edes ole niin sanottua uhmaa, korkeintaan lievänä. Varmasti itselläni muutenkin haastava elämäntilanne ja yksin lapsestani huolehtiminen vaikutti taustalla. Mutta toisaalta ilman perheeseeni kohdistuvaa onnettomuutta olisin katsonut tilannetta huomattavasti kevyimmillä laseilla ja kokenut uhmaiän sekä aistiyliherkkyyden raskaana siihen tilanteeseen. 

Koen muutenkin, että pärjään monesti paljon paremmin, jos hoidan lapsiani ja muita asioitani yksin, koska silloin on pärjättävä. Jos on kumppani vieressä ei ole pakko niin hienosti kestää. Tällöin saattaa herkemmin pyytää toista auttamaan tai sysää homman toiselle. Ja meillä onkin 2.5 vuotiaalla isi-vaihe menossa, joten hänen ollessa paikalla, on äidin turha yrittää säätää. 😅 Helpommalla pääsen siis itse hoitaessa, jos isi ei ole tavoitettavissa. Mutta ette uskokaan, kuinka osaan arvostaa sitä, että isi on myös välillä paikalla. Vaikka isit tekisivätkin asiat toisella tavalla tai mielestäsi "väärin", niin hän kuitenkin on paikalla! Se ei ole aina itsestäänselvyys.💛

Vaihe, kun vain isi kelpaa kakan pesijäksi.

Minkäs teet?

Äitiysmorkkisteluja

Jos olet äiti, mä veikkaan että olet kokenut äitiysmorkkisteluja joskus. Tai vaikka joka ilta. Tarkoitan äitiysmorkkistelulla sitä, kun lastesi mennessä nukkumaan käyt päivääsi läpi ja soimaat itseäsi siitä, ettei taaskaan hermot kestäneet! "Miksi mä en kestänyt sitä tilannetta? Voi kun se onkin niin söpö kun se nukkuu! Huomenna mä en hermostu kertaakaan!" 

Kunnes tulee aamu ja puolen tunnin jälkeen hermosi ovat rullalla. Ei välttämättä nyt joka päivä, mutta itse ainakin myönnän kokeneeni näin hyvin monta kertaa, varsinkin ollessani lasten kanssa täyspäiväisesti kotona. Tai muutenkin sellaista "hulluksi tulon" tunteita. Täältä löytyy blogitekstini viime elokuulta, jolloin koin kuristuvani. 

Entäs nyt kun vanhempi lapseni on koulussa eka luokalla ja 2.5 vuotias vauva on päiväkodissa? Jouduimme nostamaan pienemmän päiväkotimäärää 3/4 hoidoksi (syksyn oli alle 20h/vko), jotta saamme työmme hoidettua ja mä koin koko viime viikon hirveää huonoutta äitinä, kun lapseni on kolmen päiväkotipäivän sijaan neljä päivää viikossa hoidossa. Vaikka lapseni viihtyy päiväkodissa ja on aamusta iltaan saakka ilman päiväunia kokoaikasesti liikkeessä ilman taukoja. Jospa mä en ole aivan kamala äiti kuitenkaan. Sai lapseni olla reilu kaksi vuotta täysin kotona. Mutta nää on näitä äitiysmorkkisteluja. 

Oikeesti me ollaan hirmu hyviä äitejä meidän lapsillemme! Äitiys on mielettömän ainutlaatuista, ihmeellistä ja ihanaa, mutta tottakai hyvinkin voimia vievää. Vertaistuki muiden äitien kanssa on tässäkin parasta. Se kun ei tarvitse edes kertoa mitään ja toinen jo tajuaa on sitä upeaa arjen jakamista. 💗 Tsemppiä kaikille äideille! Te teette upeaa työtä. 

Ja muistetaan, ettei äitiyskään ole itsestäänselvyys. On varmasti monia, jotka kipuilevat asian kanssa ja haaveilevat omista lapsista. Kaikkia aikatauluja ja tapahtumia ei aina voi käsittää, mutta useimmiten asiat menevät loppuen lopuksi just oikein päin. Tähän mä itse olen turvannut kipujen ja haasteiden keskellä.  

Levollista viikonloppua kaikille! 😊💛