Mä en ole pitkävihainen tyyppi. En myöskään hätkähdä aivan vähästä ja sopiva haaste pitääkin elämässä mielenkiintoa yllä. En ole super tunteikas, jolla tunnetilat vaihtuisivat hirmuisen usein. Jos kuitenkin elämä on taas kerran heittänyt häränpyllyä, ovat tunteikkaat tunnevivahtelut täysin sallittuja!! Näin kävi nimittäin ainakin eilisen ja tän päivän välillä. (Eilinen postaus)
Eilen musta tuntui, että tästä elämästä ei aivan heti pysty löytämään mitään hyvää. Se oli todella tunnepitoinen hetki ja suurimpana tuskana oli tuo jatkuva pimeys sekä vesisade. Mua niin masensi. Olin niin sanotusti tullut matkani päähän, että kestäisin tätä enää sekunttiakaan. Lisäksi oman kodin kaipuu oli järkyttävän suuri, jatkuva Kerava-Järvenpää välin ajaminen autolla kyrppi pahasti, pitkäaikaiset ystäväni olivat kaukana ja edelleen miehen nilkka näytti pasuunalta!
Mä oon aina ollut sellainen, että haluan kohdata asiat yksin. Isoimmat kipeimmät prosessit haluan kohdata yksin. Ollessani 24 vuotiaana edesmenneen mieheni ruumisarkun vierellä, halusin mennä siihen yksin. En kaivannut ketään viereeni pitämään mua kädestä tai tukemaan mua. Elämäni ensimmäistä äitienpäivää vauvani kanssa viettäessäni, oli aviomieheni kuollut 2 kuukautta aiemmin. Halusin kohdata tuon päivän yksin. Silti mä rakastan ihmisiä, kaipaan ihmisiä ja ystäviä elämässäni! En tulisi toimeen ilman ystäviä! Ne ovat parasta. Yhdessä läpi kulkeminen elämänpoluilla ilojen sekä itkujen keskellä. Vaikka haluan kohdata asioita yksin, haluan kuitenkin jakaa asiat ystävieni kanssa ja käsitellä niitä yhdessä, sitten lopulta. Se on mielettömän arvokasta.💗
Monien muiden poikkeusolojen ja muutosten keskellä elämässäni on ollut todella suurta henkistä kuormaa sekä painetta viime kuukausien aikana. Paine on kohdistunut suoraan muhun ja se on ajoittain meinannut koetella sekä murtaa omaatuntoani ja arvoani rankasti. Nyt mä oon päässyt jollain lailla tän polun päätökseen. Oon ymmärtänyt monia asioita ja ennen kaikkea sen, että mä oon todellakin arvokas! Monella lailla. Mä oon huippu nainen, loistava ystävä, sisukas ja ponnekas tyyppi, joka ei hevillä luovuta. Mua on viimeisien seitsemän vuoden aikana pyöritelty niin kivuliaissa paikoissa, joista oon noussut, joka ikinen kerta. Ja oon halunnut kohdata ne tilanteet yksin. Minkä jälkeen oon saanut jakaa ne ystävieni kanssa.
Vaikka eilen tuntu, etten yksinkertaisesti kestä enää, on olotila nyt täysin toinen. Selkeästi mun täytyy käydä välillä pohjalla, jotta pystyn läppäämään taas itseäni päin kasvoja ja nousemaan ylös! Onneksi ei tarvinnut kauaa rypeä. Alle vuorokausi riitti. Täällä ollaan taas valmiina vastaanottamaan elämän uusia kuvioita ja haasteita!
Taas kerran liikunta oli keino, mikä edesauttoi pinnalle pääsyä. Kun vetää säbäkentällä 1h 10min putkeen täysillä parilla vaihdolla ja sujuu vielä super hyvin, ei voi muuta kuin kiittää ja kumartaa, kuinka elämä onkin oikeesti tosi mahtavaa!! On niin paljon kiitettävää! Lisäksi seuraaviksi päiviksi on luvassa auringonpaistetta, silloin ei voi kuin hymyillä.😍
Mikä on sinun keinosi kohdata ja käsitellä asioita? Tapoja on monia ja kaikki ovat just oikeanlaisia. Tärkeintä onkin löytää itselle se sopivin keino.
Kaisaella kiittää ja kuittaa tältä erää! Muistakaa, että kaikki tunnetilat ovat sallittuja, prosessit ovat sallittuja, mutta vievät aikansa. On kuitenkin hyvä isojen haasteidenkin keskellä nousta ylös ja muistaa, mitä kaikkea upeaa on elämässä sekä mistä kaikesta ollaankaan menty jo läpi! Välietappeja kannattaa juhlia. 💪 Kaunista päivää juuri sinulle! 💛😚
Kiitos näistä molemmista kirjoituksista! Kyllä se on totta, että muutokset vievät aikansa ja verottavat voimia ehkä enemmän kuin ymmärrämmekään! Ei siihen enää kauhean paljon kaipaisi lisäpaineita. Minua kiinnostaa, miten lapset ovat sopeutuneet muutokseen? Lähinnä sinun esikoisesi? Onko kaikki mennyt hyvin vai onko ollut jotain oireilua muutoksesta?Zemppiä sinne, kohta on onneksi jo kesä💗
VastaaPoistaJoo, sitä monesti jonkin ajan päästä huomaa (niinkun nyt esim 8kk), että hetkonen, mitä kaikkea tässä onkaan tapahtunut. Onneksi myös monessa asiassa on menty eteenpäin, mutta silti keskeneräisyyttä on haastavaa ajoittain sietää. Kun tapahtuisikin kaikki samantien! :D
PoistaEsikoisellani on mennyt tosi hyvin! Selkeästi 6-7 vuotiaana oli hyvä tehdä isompi muutos, koska koulu alkoi juuri ja sai mennä ykköselle uuteen paikkaan, eikä esim kakkoselle tai myöhemmin. Tyttäreni on saanut luokaltaan hyviä kavereita ja muutenkin ei hän osaa enää Kuopioon kaipailla. Tottakai lunta hän toivoisi ja omaa kotia, mutta pääsääntöisesti hyvin menee. :)
Juu,tiedän tuon tunteen! Mäkin haluaisin että kaikki olisi valmista mieluiten heti! Odottaminen on ihan kamalaa :D No, mun Savolainen mieheni onneksi hieman tasapainottaa tätä ominaisuutta meidän perheessä :) lohduttavaa kuulla, että meitä on muitakin! Ja samoin lohduttavaa kuulla, että lapset saattavat näihin muutoksiin sopeutua ihan hyvinkin. Se eniten aina jännittää. Meilläkin mahdollinen muutto ajoittuisi esikoulun tai viimeistään koulun alkuun.
VastaaPoistaLapset sopeutuvat aikuisia paremmin 😊 Niille tärkeintä on se, että perus turva olisi kunnossa ❤️ sen myötä muustakin selviää. Mihin olette mahdollisesti muuttamassa?
PoistaAsutaan tällä hetkellä Iisalmessa, mies sai Kuopiosta töitä noin vuosi sitten, ja siitä asti ollaan mietitty Kuopioon siirtymistä koko porukalla. Meillä vähän hidastaa tätä prosessia ja päätöksen tekoa se, että meillä on omakotitalo täällä Iisalmessa. Ja sellainen, joka on vähän haasteellinen myytävä. Tyttö aloittaa eskarin nyt syksyllä ja ensin ajateltiin, että yritettäisiinkö muuttoa siihen? Nyt ollaan taas vätväys vaiheessa ja ollaan mietitty, että oltaisiinko vielä vuosi iisalmessa vai muutetaanko ylipäänsä ollenkaan :D muutos tuntuu yllättävän vaikealta. On tää elämä välillä hankalaa :)
VastaaPoistaJoo ei paikkakunnan vaihtoa noin vaan tehdä 🙂 Hyvä pohtia +/- sekä päättää sitten sen pohjalta mihin kallistuu. On elämä välillä semmoista heittäytymistä tuntemattomaan, ei pysty varmaksi tietää mitä tulee! 😊 Ja hyvä niin.
PoistaNäin se on 😊
VastaaPoista